Ei kirvele

Ykkönen eli ensimmäinen lapsenlapseni kävi ruotsin kielisessä kielikylpypäiväkodissa. Neito oli kaatunut ja saanut polveensa asfaltti-ihottumaa. Poru oli valtava, kun Esikoiseni eli lapsukaisen äiti puhdisti haavaa desinfiointiaineella.

Huuto yltyi sietämättömäksi: ”Kirvelee!”

Esikoisen korviin sattui ja lähes malttinsa menettäneenä hän tempaisi pullo ja näytti Ykköselle, joka ei vielä osannut lukea. ”Katso nyt! Ei kirvele, Svider inte.”

Huuto loppui kuin seinään. Hymy levisi lapsen kasvoille. Äiti puhui ruotsia!

Muisteluita ja hivenen myös oivalluksia

Aina muutaman vuoden välein sitä juuttuu muistelemaan elämäänsä, joka tuntuu kiitävän kovin nopeasti. Tämä bloggailu on kyllä mukava tapa itselleni palauttaa asioita mieleen. Nyt sysäyksen antoi, kuinkas muuten kuin Sinkan Taiteilijan tarina -tapahtuma, joka on elvyttänyt kadoksissa ollutta kirjoitusviettiäni.

Koska joku yllättäen löytää tänne blogiini, laitan tässä muistellessani muutaman linkin vanhoihin kirjoituksiini, ikäänkuin esittäytyäkseni uudelleen.

Elämässäni on kolme tärkeää asiaa, jotka ovat antaneet minulle elinvoimaa vaikeissakin tilanteissa: rakkaat ihmiset, luonto kokonaisuudessaan, johon myös lasken puutarhanhoidon ja taide eri muodoissaan. Vanhassa blogissani (2008) on hiukan tarinaa, miksi kasvit alkoivat kiinnostaa ja miksi blogin nimeksi tuli Hallittua kaaosta. Aiemmin en ole avautunut, että eniten minulla on kirjahyllyssä puutarhakirjoja.

Mummola ja rakkaat tätini ja enoni, joita parhaimpina vuosina oli peräti 10, olivat kuin isoja siskoja ja veljiä. Heistä olen kirjoittanut ehkä parhaimmassa blogipostauksessani Murrekameleontti, joka on minulle kovin rakas. Jutussa on muistoja lapsuudesta. Kommentit blogiystäviltä, tekee muistelusta vielä rikkaamman.

Tämän uuden blogin alussa (vuonna 2013) esittelin blogiminäni eli Vallattoman mummelin ja kaikkein tärkeimmät ihmiseni ja miten heitä näissä jutuissani kutsun.

Viime aikojen kirjoitelmani ovat olleet kovin taidepainotteisia, kiitos museokortin ja Keravan mainion taidemuseo Sinkan.

Jo nuorena tyttönä olin kovin kiinnostunut taiteista. Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli Valtion puhelin Helsingin postitalossa, jonne sitten jämähdinkin kolmeksi vuodeksi puhelunvälittäjäksi.

Jokaisesta palkasta ostin pienen taidekirjan.

Erään työkaverini kanssa menimme Helsingin työväenopistoon piirtämään elävää mallia Onni Ojan ohjaukseen. Tein myös emalikoruja, joita myin halvalla sukulaisille. Ison kuparilevyn rahtaaminen kainalossa Sokokselta kotiin Kolmannelle linjalle, emalijauhevarastoni ja peltisakset, onkin jo toinen tarina, mutta tulipa vain mieleen. Eräs ensimmäisistä poikaystävistäni pääsi ”Ateneumiin” muistaakseni sisustusarkkitehtilinjalle ja hän halveksi kovasti, kun myin ”taidetta”. Oikeastaan silloin perehdyin kustannuslaskentaan, jotta pystyin hinnoittelemaan koruni siten, että pystyin ostamaan uutta materiaalia. Myöhemmin tuo poika teki itse emalikoruja, jotka olivat aika samanlaisia kuin minun tekeleeni ja myi niitä jossain "Atskun" myyjäisissä huomattavasti kalliimmalla hinnalla kuin minä omiani. Minusta ei sitten taiteilijaa tullut, mutta rakkaus kaikenlaiseen taiteeseen on säilynyt.

Toiseksi eniten kirjahyllyssäni on taidekirjoja.

Taiteilijan tapaaminen siis antoi sysäyksen näille muisteluille. Olen pitänyt grafiikkatöistä, mutta noissa taiteilijatapaamisissa on selvinnyt esim. se, että taidegrafiikassa piirros kaiverretaan laatalle, joka voi olla vaikkapa kuparia, alumiinia jopa muovia. Sen jälkeen laatat syövytetään ja niistä otetaan vedoksia. Jokainen vedos on itsenäinen taideteos. Uutta tietoa minulle on myös se, että laattoja kaiverretaan kuivaneulalla tai kaivertimella, mutta timanttineulalla voi jopa piirtää metalliin. Aikaisemmin työpaikassani eräässä mainostoimistossa oli graafikkoja ja luulin, että vain tussikynällä piirretään grafiikkaa. Voihan olla, että olen nuo kaiverrusjutut unohtanut, koska sellaistakin sattuu, kun kauan elää. Kyllähän tiedän, että esim. japanilaiset puupiirrokset kaiverretaan puulaatalle, mutta että metallille. Muitakin menetelmiä ja välineitä taidegrafiikassa käytetään, mutta kunhan nyt nämäkin ensin sisäistän.

Sinkassa on tämän Kuvan tarina -näyttelyn aikana tosi mielenkiintoinen video, jossa Marjatta Hanhijoki kertoo taidegrafiikan tekovaiheista.

Lapsuus ja koulu ennen ja nyt

Pihatyöt jo kutsuvat, joten lukumummi jää nyt kesälomalle. Tämänkertaisen lukumummirupeaman kruunasi eilinen koulun musiikkiluokkien ihastuttava konsertti. Aika suuri osa esiintyjistä on tämän kahden vuoden aikana käynyt lukemassa ja juttelemassa kanssani. Olen niin ylpeä noista upeista lapsista!

Helmikuussa kerroin, että olin käynyt eräällä koululla kertomassa lapsuudesta ja koulusta ennen. Juttu löytyy täältä. Tuo esiintyminen poiki vielä viisi muuta koulukeikkaa.

Esitelmäni muuttui koko ajan, koska lasten kysymykset nostivat lisää muistoja, joista halusin kertoa ja koska ne tuntuivat kiinnostavan. Lisäsin muistitikulle kuvia lapsuudestani ja kesälomien vietosta.

Kerroin, että koulua käytiin myös lauantaisin, mutta kesälomat olivatkin sitten kolmen kuukauden mittaisia. Koko loma ei suinkaan mennyt laiskotellessa, vaan oppikoulussa piti pitkän kesäloman aikana kerätä kolmena kesänä yhteensä 120 kasvia. Kuulijoina oli jopa kuudesluokkalaisia, joten lisäsin oheismateriaaliin vaiheita kasvien keruusta.

Eräs kuudesluokkalainen poika vaikutti erittäin kiinnostuneelta ja hän esittikin paljon kysymyksiä, myös nykyhetkeen liittyviä. Ilmeisesti yli 15 vuoden kokemukseni ikäihmisten tietokoneopastajana herätti jutun juurta. Millainen kännykkä minulla on? Hänen mummonsa ei millään opi käyttämään älykännykkää. Mitä lukumummit tekevät? Miten voin esittää vanhoja koulukuviani, vaikka silloin ennen ei ollut tietokoneita? Aika kului tosi nopeasti.

Viimeisellä kerralla tilaisuuden päätyttyä, tuli pieni tyttö kysymään minkä ikäinen olen. Kun olin kertonut ikäni, sanoi tyttö: ”Ei millään pahalla, minunkin mummoni on aika vanha, mutta hänellä ei vielä ole noin harmaita hiuksia.”

Sain esiintymispalkkioksi komean kukan.

Neljä ensimmäistä lapsuusmuistojuttua kävin kertomassa eri kouluilla, mutta kaksi viimeistä tutussa lukumummikoulussa. Tuttuun luokkaan oli vaihteeksi tosi mukava mennä. Tunnin päätteeksi lapset kysyivät, koska tulen seuraavan kerran. Kun kerroin, etten ehkä tule enää heidän luokkaansa, koska koulussa on vielä paljon sellaisia lapsia, joilla lukeminen ei oikein suju, ymmärsivät kyllä. Ennen kotiin lähtöä moni tuli vielä kertomaan kesäsuunnitelmistaan, ja sain monta hellää halia ja kädenpuristusta. Tulee kyllä ikävä noita lapsia, aivan ihania.

Lapset olivat taiteilleet upeita rukinlapoja. Sain luvan kuvata ne ja laittaa näytille blogiini.

Edit 13.4.2023 Turun museokeskukselle tiedoksi vuoden 1954 kasviluettelo, jossa ensimmäisellä sivulla Kasvienkeräysohjeita ja seuraaville aukeamille lapsukainen kirjoitti N:O, Kasvin tieteellinen tai suomalainen nimi (opettaja vaati sekä tieteellisen, että suomalaisen nimen), Heimo

Maria Nyckelpiga

Eilen istuin pihalla ihanassa auringonpaisteessa siistimässä perennapenkkejäni. Maa oli vielä vahvasti routainen, mutta pinnalta lähti hyvin lehdet ja sammaleet. Lehtien alta ilmestyi sievä ystäväni leppäkerttu, Maria Nyckelpiga ja samassa muistui mieleen tapaus lapsuudesta.

Olin oppikoulun toiselle luokalla, siis 11 vuotias. Meillä oli ihan kiva ruotsin ope, Elsa Holmberg. Kerran meillä oli läksynä runo Maria Nyckelpiga. 11- vuotiaana tuntui hyvin todennäköiseltä, että runo leppäkertusta ei voi olla niin tärkeä, että siihen viitsisi kauheasti panostaa. Siispä kukaan ei ollut vaivautunut lukemaan läksyä.

Kun opettaja yritti tentata, mitä ymmärsimme runosta, ei yksikään käsi noussut. Opettaja yritti vielä ahkerilta ja ujoimmilta jotain kysellä, eikä kenelläkään ollut hajuakaan, mistä keskusteltiin, suuttui opettaja silminnähden. Seuraavaksi kerraksi JOKAISEN piti opetella runo ulkoa. Sillä hetkellä Elsa oli todella vihaisen tuntuinen ja se ei tuntunut kivalta. Pikkuisen pelottikin.

Muistan runon vieläkin ja minusta se on varsin herttainen ja opettavainen. Esikoisen lapset Ykkönen, Kakkonen ja Kolmonen ovat käyneet ruotsinkielisen kielikylpykoulun. Kolmonen on vielä sillä tiellä. Hän täyttää kohtsillään 12. Silloin tällöin olen lapsukaisille lausunut runon, kyllä mummokin ruotsia osaa -tyylillä.

Maria nyckelpiga satt och grät på en blad
”Inte kan jag, inte kan jag nånsin bliva glad.”

??? Då kom dit majbacken och sad (tämän olen todennäköisesti keksinyt itse, että lapset ymmärtävät, missä mennään).

”Å, kärä lilla nyckelpiga”, majbaggen sad
”varför kan du, varför kan du inte bliva glad?”

”Jo, sex svarta prickar på skalet bär jag ju
och modet i år - ack, det är att bära sju.”

”Men kära lilla nyckelpiga sorg inte så,
jag tycker”, sa majbacken, ”att du är söt ändå.”

”Säger du det”, sa nyckepiga och log
”Ja, kanske, ja kanske, att sex prickar är nog.”

Ne, joille pakkoruotsi on ollut ylivoimaista, menee runo erittäin vapaasti muunneltuna suurin piitein näin:

Maria Leppäkerttu istui lehdellä ja itki:

”Koskaan, en koskaan enää voi olla iloinen.

Toukomehiläinen kysyi, jotta muruseni, mikä mättää, miksi et voi olla iloinen?

”No, kun mulla on on kuusi tatskaa selässä,

ja muoti tänä vuonna – pirskatti soikoon, on sellainen, että niitä pitääkin olla seitsemän.”

”Mutta rakas pikku leppis, äläpä huoli!

Minusta sinä olet silti too-osi söpö.”

”Oi, oletko sitä mieltä”, sanoi leppis hymyillen.

”No, ehkä – varmaankin kuusi tatskaa riittää.”

Siinäpä kaikille muodin orjille ja ulkonäköönsä tyytymättömille. Olet kaunis juuri sellaisenaan, mieluummin ilman botoxia ynnä muuta ylimääräistä hömpötystä.

Elsa, kiitos elämänohjeesta!

Ruotsinkieliset lastenrunot ovat olleet minulle kovasti mieluisia muutenkin. Aina syksyisin, kun olemme poimimassa suppiksia (suppilovahveroita) Sipoon metsissä, laulan hiljaa ääneen Mors Lilla Ollea. Silloin löytyy aina hyviä suppispaikkoja ja karhut ovat ainakin toistaiseksi pysytelleet näkymättömissä. Enkä varmaan olisi yhtä rohkea kuin pikku Olle.

Nyt kuitenkin toivotan ihanaa kevättä kaikille! Menkää ulos keräämään luonnon D-vitamiinia!

Minäkö kiusaaja?

Lapset osaavat olla ilkeitä ja monasti ajattelee, mitä me aikuiset voisimme tehdä. Tiia blogissaan Minäkö keski-ikäinen kirjoitus Ei haukku haavaa tee, sai minut ajattelemaan montaa asiaa omasta lapsuudestani.

Aika minun lapsuudessani oli toinen. Kansa oli juuri selvinnyt sodasta, kuka mitenkin. Helsingin Kalliossakin vallitsi viidakon lait. Vanhemmilla ei ollut aikaa puuttua lasten keskinäisiin kinasteluihin, mutta ainakin meillä asioista keskusteltiin. Ainoa neuvo oli se, että pitää pitää puoliaan, välttelee huonoa seuraa ja ilkeitä ihmisiä - ja namusetiä.

Olin ainoa lapsi. Äitini oli yksinhuoltaja. Hän olisi halunnut tehdä minusta prinsessan, mutta minä olin pikemminkin Pikku Myy, vaikka en silloin tiennyt Muumeista mitään. Peppi Pitkätossu oli se, johon helposoti samaistuin, kun opin lukemaan.

Valokuvissakaan en nauranut käskystä, jos ei naurattanut.

Arena-talon leikkikoulussa. Minä istumassa huonoryhtisenä keskirivissä neljäs oikealta.

Toisen Linjan kalliolla leikkikoulun ulkoilupäivänä. Minä takarivissä kolmas oikealta. Paikalla on nykyään Kallion virastotalo ja Helsingin Kaupunginteatteri.

Muistan muutaman opettavaisen tarinan leikkikoulusta eli lastentarhasta (silloin päiväkoteja kutsuttiin noilla nimillä), jolla minusta tehtiin yhteistyökykyinen ja vastuunsa tunteva kansalainen.

Kiusaajako?

Olimme kokoontuneet isoon saliin johonkin yhteiseen piirileikkitilaisuuteen. Piti valita pari. Minä olin yksinäinen susi. Eräs poika rohkeasti tarttui minua kädestä, olisi ottanut parikseen. Minuapa ei moinen piirileikki huvittanut ja riuhtaisin käteni irti ja kieltäydyin kunniasta töksähtävään tyyliini. En nyt ainakaan pojan pariksi halunnut. Tädit yrittivät houkutella ja viimein melkein pakottamalla vaativat. Minä suutuin oikeasti ja sanoin, että perkele, en mene. Täti tarttui minua kädestä ja lähti kuljettamaan kohti pesuhuonetta. Siellä suuni pestiin saippualla. Se oli varmaankin mäntysuopaa. Hirveän pahan makuista. Olin nolo ja nöyryytetty. Sain istua sivummalla katsomassa muitten piirileikkiä. Vai meninkö vapaaehtoisesti mukaan? Sitä en muista.

Sen jälkeen en kyllä koskaan ole pakkeja antanut tansseissa, mutta ei minua kyllä usein haettukaan, vaikka olisin nuorena neitona ja aikuisenakin tykännyt tanssimisesta ihan valtavasti.

Varasko?

Toinen tapaus liittyy varastamiseen. Tykkäsin piirtämisestä ja arvelin, että äidilläni ei olisi varaa ostaa väriliituja. Niinpä piirustustunnilla pistin yhden väriliidun esiliinani (silloin leikkikoulussa tytöillä piti olla esiliina) taskuun. Kotona äiti löysi jo kokonaan unohtamani väriliidun ja tivasi, mistä olin sen saanut. Siinä itku kurkussa tunnustin, että olin ottanut sen leikkikoulusta. Äiti piti puhuttelun varastamisesta. Mielikuvissani jo kolkuttelin vankilan portteja. Seuraavana päivänä minun oli määrä itse palauttaa liitu ja sanoa vaikka valkoinen valhe, että se oli unohtunut taskuuni. Myöhemmin äiti on nauraen kertonut, että hän näki ovella seistessään, kun menin huoneeseen, otin liidun taskustani ja heitin sen kiireesti kaapin alle. Ajattelin, että jos liidun katoaminen oli havaittu, se kyllä löytyisi siivotessa kaapin alta. Tai sitten voisin jopa olla apuna kadonneen liidun etsinnässä. Näin selviäisin sillä kertaa vankilareissulta. Kauhuissani kävi mielessä, että jospa edellisenä päivänä oli siivottu ja silloin ei liitua kaapin alla ollut.

Nirsoko?

Kolmas traumaattinen kokemus oli ruokailu. Joulun aikaan oli tarjolla lipeäkalaa. Silloin sen valmistamisessa koko lähitienoo haisi aivan kamalalle. Se kauhea haju nenässä olisi pitänyt syödä iljettävää limanuljaskaa. Eihän se mennyt alas, ei sitten millään. Oksennus siinä tuli ja sain istua ruokapöydässä iltaan saakka (niin minusta tuntui) lautasen ääressä. Ei minun sitä sitten tarvinnut oikeasti syödä. Tulipahan kuitenkin mietittyä laulun Mustaa Saaraa, joka riutui sairasvuoteellaan.

Vasta aikuisena, kun oma Esikoiseni kävi joulun alla äitini luona herkuttelemassa lipeäkala-aterialla, (jota en itse suostunut koskaan valmistamaan), suostuin kerran maistamaan sitä. Ei se ihan kamalalle maistunut, mutta silti meni kymmeniä vuosia, ennenkuin itse sitä valmistin. Viime uutena vuotena vihdoin poikaystävä pyysi ja lupasin sitä valmistaa. Ihan hyvää se oli. Sen jälkeen olin kylläkin neljä päivää sairaalassa tiputuksessa, josta tuolla olen aiemmin kertonut. Lipeäkala ei tietenkään ollut sairaalareissuun syynä, vaan hervoton pähkinämättö.

Tiian blogin kommenteista oli ihana huomata, että on niin paljon vanhempia, jotka oikeasti välittävät, keskustelevat lasten kanssa käyttäytymisestä ja näkevät huolta siitä, että lapsi ymmärtää ottaa huomioon myös toiset. Eivät kaikki onneksi ole niin itsekkäitä, kuin välillä saattaa kuvitella.

Mummeli ennen ja nyt

Mummelilla on siis kaksi tytärtä, Esikoinen ja Kuopus sekä viisi suloista lastenlasta, Ykkönen, Kakkonen, Kolmonen, Nelonen ja Vitonen. Mutta on mummeli itsekin ollut lapsi ja jotain on jäänyt siitäkin mieleen. Ehkäpä juuri, kun muistaa omat tuntemukset lapsena, osaa itsekin aika ajoin asettua lapsen asemaan. Tuntea hellyyttä, läheisyyttä ja myötätuntoa.

Tämä kuva on minulle erityisen rakas. Siinä on äitini, hänen äitinsä ja äidinäidinäiti eli isomummo

Kuvassa sama kokoonpano kuin edellisessä, paitsi minä olen tullut siihen lisäyksen

Kuvassa minulla on aikamoiset variksensaappaat. Taisin pitää alkukesällä aika pikään kumisaappaita, jolloin saappaan rajalla iho oli kuiva ja sierrettynyt. Yhtenä kesänä putosin navetan virtsakaivoon ja muistan, miten neste kirveli jaloissa. Joku tädeistäni keksi rasvata kinttujani ja se helpottikin olemista.

Linkit mummelin lapsuusmuistoihin löytyy vanhasta blogistani Hallittua kaaosta

Sen huoneissa huokaa

Murrekameleontti

Ei kiehu vielä

Puolukkakiisseli

Viestikapula lapsuusmuistoihin

Mikä, villalankako (mummelin serkun sanainen arkku)

Mitäpä mies ei tekisi (mummelin pikkuserkun mietteitä)

Enter ry

Viime vuosina olen käyttänyt kohtalaisen paljon aikaani ikäihmisten opastamiseen tietokoneen ja kännykän käytössä. Tuota vapaaehtoistyötä olen päässyt toteuttamaan kuulumalla Enter ry:n vapaaehtoisiin opastajiin. Meitä samanlaisia on pääkaupunkiseudulla useitä kymmeniä eri opastuspisteissä. Monet tuhannet ikäihmiset ovat saaneet kauttamme ilmaista oppia, jotta eivät tyystin olisi väliinputoajia tässä tietoyhteiskunnassa. Enter ry on toiminut jo vuodesta 1997.

Viimeinen opastus

Olen ollut jäsenenä Enterin perustamisesta asti eli yhteisiä vuosia on meillä jo 18. Nyt on tullut aika irrottautua aikaa vaativasta harrastuksesta. Enteriä en toki jätä, vaan toimin siellä taustavoimina ja rivijäsenenä, mutta opastamisen olen päättänyt lopettaa.

Pääosin opastettavat ovat olleet aivan ihania. Kohdalleni on sattunut näinä vuosina vain kolme mielipahaa tuottavaa tapausta, mutta siinä on jo yksi liikaa. Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheesta Aikavaras vanhassa blogissani.

Vapaaehtoistyöstä ei saa muuta palkkaa kuin hyvän mielen ja jos se ei toteudu, niin sitten on aika katsoa peiliin. Olen huomannut, että ärsyynnyn kovin herkästi, silloin opastustilanne ei ole hyvä kummankaan kannalta. Kaikkein eniten minua harmittaa se, että tämä viimeinen epämiellyttävä kokemus sai minut huonolle tuulelle liian pitkäksi aikaa.

Lyhykäisyydessään asia meni näin: Olin seitsemän muun opastajan kanssa tilaisuudessa, johon tuli yli 9 opastettavaa. Ylimääräiset odottivat kiltisti vuoroaan, mutta rouva, joka oli varannut ajan, oli jäädä ilman opastusta erityiskysymyksensä kanssa, koska ensimmäinen opastaja ei osannut Wordia. Rouva olisi halunnut tietää mm., miten rivivälin saa muutettua (1, 1,5, 2). Vaihdoimme opastajien kanssa paikkoja, jolloin kukin tietoa haluava sai oman ongelmansa ”asiantuntijan”.

Rouva oli jo raivoissaan ja itku kurkussa pakkaamassa tavaroitaan, kun ensimmäinen opastaja oli lähtenyt hakemaan apua. Menin rouvan luo ja sanoin, että rauhoitupa nyt. Minä yritän neuvoa, jos osaan. Tähän vielä selvennykseksi, että en ole itse käyttänyt Wordia vuosiin, koska nykyään käytän OpenOfficen ilmaisohjelmia ja valikot ovat hieman erilaisia. (Vapaaehtoisen opastajan ei tarvitse osata kaikkea.) Rouva oli kuulemma käyttänyt tietokonetta 30 vuotta ja työssään käyttänyt paljonkin Wordia.

Aluksi koneesta ei löytynyt kuin käyttöjärjestelmän mukana tuleva kevyempi tekstinkäsittelyohjelma ja epäilin jo, että yleisessä koneessa ei ollut koko Wordia. Kysyin neuvoa henkilökunnalta ja löytyihän oikea ohjelma viimein. Rouva oli ehtinyt kevytohjelman kanssa sillä välin liittää kuvan asiakirjaan ja sitä sitten ylpeänä esitteli. Mietin siinä itsekseni, että haluaako hän esitellä omia taitojaan vai oppia sen rivivälin.

Rouvan kiukkuamisesta ja kaikentietämisestä ei ollut tulla loppua ja sanoin viimein ehkä hieman ärtyneellä äänellä: En oikein pidä asenteestasi. Minä opastan täällä vapaaehtoisti, ilman minkäänlaista palkkaa. Jos haluat, niin voin suositella maksullisia word-kursseja, joissa varmasti oppii kaikki tarvittavat taidot.

Siihen rouva vastasi: ”Minäkin olen tullut tänne vapaaehtoisesti.” Joo, kyllä meni minulta jauhot kurkkuun ja alkoi huvittaa koko tilanne.

Emme kuitenkaan löytäneet Wordista heti sellaista sopivaa rivivälin työkalua, mikä olisi rouvaa miellyttänyt. Niinpä hän ehdotti, että mennään kuitenkin nettiin, koska hänellä on sellainen ongelma, ettei hän pääse siellä eteenpäin vaan jää junnaamaan aina samaan paikkaan. Nettiselaimen ”siirry taaksepäin”-nuoli ratkaisi rouvan nettiongelman. Tunti siinä kului kuin siivillä. Hän jopa kiitti neuvoista ja pyysi anteeksi rumaa käytöstään sekä varasi ajan seuraavaan kertaan, jolloin hän opettelee sen Wordin rivivälin säädön.

Tuo oli kuitenkin viimeinen pisara minulle. Turhat valittajat saavat jäädä, minä keskityn nyt vain itseeni ja omaan sekä läheisteni hyvinvointiin, niin hyvin kuin se on mahdollista. Vähän pelästytti se pähkinöistä johtuva suolitukos.

Liikuntaa

Käyn kolmasti viikossa ohjatussa liikunnassa, koska yksinäni en saa itseäni liikkeelle. Afrikkalaista tanssia olen harrastanut yli 20 vuotta ja sitä haluan jatkaa niin kauan kuin pystyn. Minusta oli yli 10 vuotta sitten ET-lehdessä juttu afrikkalaisen tanssin tiimoilta. :)

Seuraavissa linkeissä olen vanhassa blogissani kertonut hieman lisää afrikkalaisesta tanssista Afrikkalaisen tanssin ylistys ja Kadermo

Pilates on toinen liikuntaharrastus (vuosia olen sitäkin harrastanut). Viimeisin on tasapainoryhmä. Kaikki ovat hyödyllisiä mielestäni, ohjaajat mukavia ja tunnin jälkeen jää hyvä mieli. Lisäksi samaan hintaan kuuluu uimahallissa käynti halutessa. Ihan kiva. Ostin uuden uimapuvunkin, kun vanha oli jo haperoitunut lähes läpinäkyväksi. Ei ole sellainen vanhan ihmisen päällä kaunista katseltavaa.

Elokuvakerho

Tykkään käydä teattereissa ja muissa kulttuuririennoissa ja lippujakin olen hankkinut jo pitkälle kevääseen. Tammikuussa sain aikaiseksi liittyä elokuvakerhoon. Nyt on nähty kolme erilaista, varsin hienoa esitystä. Joel & Ethan Coen: Inside Llewyn Davis, Jacques Audiard: Luihin ja ytimiin sekä Hirokazu Koreeda: Isänsä poika. Kaikkiaan kevätkaudella on 13 mielenkiintoista elokuvaa tiedossa.

Kuopus

Kuopus on järjestyksessä toinen tyttäreni. Hän on Nelosen ja Vitosen äiti ja miehensä on Toinen Vävykulta.

Kuopus ja Toinen Vävykulta asuivat vuosituhannen alussa Singaporessa kaksi vuotta. Mieheni oli juuri kuollut, joten Kuopuksella oli hätä, miten voisi olla lohtunani. Hän myi minulle matkan suunnilleen tähän tyyliin: Meillä ei ole tarjota kuin parivuode. Olisi mukavaa, jos saisit mukaasi sellaisen henkilön, jonka kanssa voit nukkua samassa sängyssä. Matkaseura olisi sikälikin hyvä, koska me olemme päivisin töissä, emme ehdi kovin paljon järjestellä ohjelmia emmekä toimia oppaina. Jos tuollainen omatoimiloma sopii, olisi mieluisaa, jos tulisit käymään.

Ensimmäisen Vävykullan luona oli silloin joku juhlatilaisuus ja sanoinkin tämän äidille, että lähtisikö hän kanssani Singaporeen, mutta meidän pitäisi kyllä nukkua samassa vuoteessa. Ei mennyt kuin hetki, niin Esikoisen anoppi (siis Ensimmäisen Vävykullan äiti) siihen, että asia selvä. Milloin lähdetään?

Kuopus Singaporen kotitalon edustalla	Singaporen kotitalon uima-allas
Näkymä Singaporen kotitalon ikkunasta	Matkalla Malesiassa

Kuopuksen kanssa ollaan tehty muutama ikimuistoisen ihana ulkomaanmatka. Teneriffalle, kun Nelonen oli pienokainen, Kööpenhaminaan, jossa meille tarjoitui tilaisuus tutustua Rosenhuset'iin (linkit matkakertomuksiini) ja Japaniin. Japanin matkasta on 9-osainen matkakertomus vanhassa blogissani. (Tokio 1, Tokio 2, Kanazawa, Kioto 1, Kioto 2, Kioto 3, Hiroshima ja Miyajima, Nara ja Kioto 4.)

Huom! Matkakuvien albumit avautuvat samaan ikkunaan kuin varsinainen matkakertomus. Suosittelen avaamaan albumit uuteen välilehteen tai uuteen ikkunaan (esim. hiiren 2. eli oikea painike ja sieltä valikosta avaa uuteen ikkunaan tai miel. uuteen välilehteen). 

Kuopus kuvaa puolukoita	Kuopus kaivaa avo-ojaa
Lahja Kuopukselle	Toisen Vävykullan alkupalat odottavat esillepanoa

Kuopuksen kanssa levähdystauko puolukankeruussa

Kuopuksen kanssa meidän yhteinen juttumme on metsän antimien kerääminen. Pari vuotta sitten mustikanpoiminnan lomassa Kuopus loihe lausumaan:

Laatuaikaa äidin kanssa

Metsässä Zenin löysin
mustikanvarpuna,
itikoiden saartamana.

Tärkeintä on rauhoittaa liike,
hengittää varpujen tahdissa.

Melkein huudahdin: alkaa sataa.
Tiesin sinun huomanneen itsekin.
En halunnut rikkoa
sanatonta yhteyttä.

Maailma yritti hoputtaa.
En kuunnellut.
Panttivankina pitivät – mustikat.

Linkit vanhaan blogiini (Hallittua kaaosta) Kuopuksen laspuusmuisteluihin:

Mersus

Pumpulinenä

Esikoinen

Minulla on kaksi tytärtä ja jottei jäisi epäselväksi, niin Esikoinen on heistä ensimmäinen eli vanhin. Esikoinen on Ykkösen, Kakkosen ja Kolmosen äiti. Vävykulta on hänen miehensä ja lapsukaisten isä.

Meillä on Esikoisen kanssa tänä kevätkautena kaksikin yhteistä harrastusta viikottain. Olemme jo vuosia harrastaneet yhteistä äiti-lapsiliikuntaa eli afrikkalaista tanssia ja nyt uutuutena liityimme elokuvakerhoon. Esikoisen perhe asui muutaman vuoden Sipoon korvessa, mutta nyt kun ovat taas muuttaneet lähemmäksi sivistystä tuli viimeksi mainittu harrastus mahdolliseksi

Elokuvia olemme harrastaneet aikaisemmin kumpikin tahollamme, mutta nyt sain houkuteltua Esikoisen yhteiseen katselutuokioon. Kun olin nuori, ei televisio ollut niin itsestäänselvyys kuin nykyään. Silloin tuli käytyä elokuvissa jopa parikin kertaa viikossa, joten vanhoja filmejä olen nähnyt paljonkin. Esikoinen taas on aika haka näissä uusissa ja kun hän näki elokuvakerhon ohjelman ei siinä oikeasti tarvinnut kovasti kättä vääntää, kun hän itsekin innostui.

Kesäisin olemme koko klaani eli Esikoisen ja Kuopuksen perheet yhdessä mökillä. Siellä saamme nauttia Vävykullan ihanista herkuista. Jouluaatto Esikoisen perheen herkkupatojen äärellä on yksi traditioistani.

Naisten puolukkaretki syksyisin on meidän suvun naisten perinne. Minä ja Kuopus poimimme puolukat ja Esikoinen lämmittää saunan ja valmistaa herkkuaterian.

Tässä vähän aikaa sitten kirjoitinkin Esikoisen lapsuuden lintuharrastuksesta. Alla on linkit vanhan blogini Esikoista koskeviin lapsuusmuisteluihin:

Votkapuuroa

Missäs se rehtori luuraa

Vanhentunut rikos

Lahja Esikoiselle	Tänä jouluna pakettikääreet kierrätysmateriaalista
Joulukattaus	Lautasmalli Esikoisen herkkuateriasta: possupataa, sienipaistosta, salaattia ja perunaa

Naisten puolukkaretken satoa	Järvellä on sumua.
Iltarusko Juhannuksena. Ehkä eniten olen kuvannut tätä maisemaa mökillä, laituri, järvi ja tervaleppä	Juhannuksen salaattitarjotin Vävykullan veljen valmistama (sukuvika herkkuruuat)

Vitonen

Tarkkaavainen lukija on saattanut huomata, että olen nimennyt lastenlapset syntymäjärjestyksessä. Ainoa poika on siis järjestyksessä viides. 

Vitonen on Kuopukseni nuorimmainen. Nuori mies on tällä hetkellä 7 v. Tarmokas poika ja kova väittelemään juuri sillä tietämyksellä ja itsevarmuudella, jota mikään ei voi tuon ikäisenä horjuttaa. Hän kyllä osaa myös perustella väittämänsä, vaikka... No, joo :). Siinä helposti jää mummo alakynteen. Poika pelaa sählyä ja jalkapalloa. On myös taitava rakentamaan kaikenlaista.

Tapanani on napsia kuvia tilanteista ilman poseerausta, koska silloin niistä tulee mielestäni luonnollisia tilanteen vangitsijoita. Tuon ikäistä poikaa ei kuitenkaan saa kuvata ilman lupaa, joten kaikki esillä olevat kuvat ovat jo aikojen takaa. Poika on muutaman kerran kuvatessani ilmoittanut, että et pyytäyt lupaa, joten kunnioitan hänen vakaumustaan.

Poika on isosiskon ja serkkutyötön kanssa perustanut mökille Ravintola Exbrylieteen. Oikeasti suurinta herkkua on sushiruuat.

Uupunut pieni mies äitinsä sylissä	Isän tekemä havumaja on jännän kiva
Isosisko auttaa kenkien laittamisessa	Taidan lähteä uimaan
Serkukset testaavat uutta aurinkoterassia	Mummi katso!

Sählyä

ja jalkapalloa

Vitosen lapsuusmuistoja vanhassa blogissani (Hallittua kaaosta, avautuvat uuteen ikkunaan):

Mummo yökylässä

Yhteinen myös Nelosen yhteenvedossa

Neuvottelutaitoa jasuostuttelutaktiikkaa

Yhteinen myös Kolmosen yhteenvedossa

Vitonen bussikuskina

Mitä isot edellä

Huuliharppukostaja

Puikot heiluu ja tilausta pukkaa

Uhristus

Toiveammatti

Vitosen suusta

Ihan kipsissä

Ei enää kipsiä

Älyttömyyshitusia

Mummo opintomatkalla

Lastenhoitoa ja vihaisia lintuja

Lisää vihaisia lintuja

Pikkutoipilas

Kuuluisa kirjailija

Ole hyvä ja selitä

Kirjoitin tuolla jossain kommenteissa: Kaikille äideille ja mummoille ehdotan, että kannattaa kirjoittaa lasten sanomisia ja tekemisiä muistiin. Sitä aina ajattelee, että kyllähän tuon nyt muistan, kun oli niin mukava juttu, mutta ei se vaan niin mene.

Sama koskee tietysti isiä ja ukkeja. Minusta ei ole mitään niin aseista riisuvaa, kuin jos iso mies kirjoittaa rakkauden pilke silmäkulmassaan jälkikasvustaan.