Eilen istuin pihalla ihanassa
auringonpaisteessa siistimässä perennapenkkejäni. Maa oli vielä
vahvasti routainen, mutta pinnalta lähti hyvin lehdet ja sammaleet.
Lehtien alta ilmestyi sievä ystäväni leppäkerttu, Maria
Nyckelpiga ja samassa muistui mieleen tapaus lapsuudesta.
Olin oppikoulun toiselle luokalla, siis
11 vuotias. Meillä oli ihan kiva ruotsin ope, Elsa Holmberg. Kerran meillä
oli läksynä runo Maria Nyckelpiga. 11- vuotiaana tuntui hyvin
todennäköiseltä, että runo leppäkertusta ei voi olla niin
tärkeä, että siihen viitsisi kauheasti panostaa. Siispä kukaan ei
ollut vaivautunut lukemaan läksyä.
Kun opettaja yritti tentata, mitä
ymmärsimme runosta, ei yksikään käsi noussut. Opettaja yritti
vielä ahkerilta ja ujoimmilta jotain kysellä, eikä kenelläkään
ollut hajuakaan, mistä keskusteltiin, suuttui opettaja silminnähden.
Seuraavaksi kerraksi JOKAISEN piti opetella runo ulkoa. Sillä
hetkellä Elsa oli todella vihaisen tuntuinen ja se ei tuntunut
kivalta. Pikkuisen pelottikin.
Muistan runon vieläkin ja minusta se
on varsin herttainen ja opettavainen. Esikoisen lapset Ykkönen,
Kakkonen ja Kolmonen ovat käyneet ruotsinkielisen kielikylpykoulun.
Kolmonen on vielä sillä tiellä. Hän täyttää kohtsillään 12.
Silloin tällöin olen lapsukaisille lausunut runon, kyllä mummokin
ruotsia osaa -tyylillä.
Maria
nyckelpiga satt och grät på en blad
”Inte
kan jag, inte kan jag nånsin bliva glad.”
???
Då kom dit majbacken och sad (tämän olen todennäköisesti
keksinyt itse, että lapset ymmärtävät, missä mennään).
Ӂ,
kärä lilla nyckelpiga”, majbaggen sad
”varför
kan du, varför kan du inte bliva glad?”
”Jo,
sex svarta prickar på skalet bär jag ju
och
modet i år - ack, det är att bära sju.”
”Men
kära lilla nyckelpiga sorg inte så,
jag
tycker”, sa majbacken, ”att du är söt ändå.”
”Säger
du det”, sa nyckepiga och log
”Ja,
kanske, ja kanske, att sex prickar är nog.”
Ne, joille pakkoruotsi on ollut ylivoimaista, menee runo erittäin
vapaasti muunneltuna suurin piitein näin:
Maria Leppäkerttu istui lehdellä ja itki:
”Koskaan, en koskaan enää voi olla iloinen.
Toukomehiläinen kysyi, jotta muruseni, mikä mättää, miksi et voi
olla iloinen?
”No, kun mulla on on kuusi tatskaa selässä,
ja muoti tänä vuonna – pirskatti soikoon, on sellainen, että
niitä pitääkin olla seitsemän.”
”Mutta rakas pikku leppis, äläpä huoli!
Minusta sinä olet silti too-osi söpö.”
”Oi, oletko sitä mieltä”, sanoi leppis hymyillen.
”No, ehkä – varmaankin kuusi tatskaa riittää.”
Siinäpä kaikille muodin orjille ja ulkonäköönsä tyytymättömille. Olet kaunis
juuri sellaisenaan, mieluummin ilman botoxia ynnä muuta ylimääräistä
hömpötystä.
Elsa, kiitos elämänohjeesta!
Ruotsinkieliset lastenrunot ovat olleet minulle kovasti mieluisia
muutenkin. Aina syksyisin, kun olemme poimimassa suppiksia (suppilovahveroita) Sipoon
metsissä, laulan hiljaa ääneen Mors Lilla Ollea. Silloin löytyy
aina hyviä suppispaikkoja ja karhut ovat ainakin toistaiseksi
pysytelleet näkymättömissä. Enkä varmaan olisi yhtä rohkea kuin
pikku Olle.
Nyt kuitenkin toivotan ihanaa kevättä kaikille! Menkää ulos
keräämään luonnon D-vitamiinia!