Miksi rypyt kammottaa?

Mummi, miksi sinulla on niin ryppyiset kädet tästä (kämmenselistä), mutta ei niin kamalan ryppyiset täältä (käsivarsista), sanoi Vitonen viime hoitokeikallani. Keskustelimme vanhenemisesta, johon poika kauhuissaan, että hui, hän ei sitten tahdo vanheta. Lohdutin, että ryppyjä hänen ei tarvitse vielä pelätä moneen kymmeneen vuoteen.

Tuli mieleen eräs mainos, jossa botox-hirviön kuvan yhteydessä on teksti tyyliin katso, miten 50-vuotias voi näyttää 30-vuotiaalta. En katsonut.

Aloin kuitenkin miettiä, miksi vanhan ihmisen pitäisi näyttää nuorelta? Miksi eletty elämä ei saisi näkyä? Mitä rumaa ja kammottavaa on rypyissä?

Äiti oli mielestäni nuorena kaunis, mutta niin hän oli vielä vanhana ja ryppyisenäkin.

Tässä äitini 31 ja 80-vuotiaana. Rajasin nuoruuden kuvan niin, että pääsin itsekin siihen mukaan. Pidän tuosta kuvasta ja sen tunnelmasta, vaikka se onkin lavastettu. Minua on aina hirvittänyt kuvaustilanteet, siksi niin harvoin itse olen valokuvissa.

Kaarina 15 ja 83-vuotiaana

Oikean puoleinen kuva 83-vuotiaasta äitini serkusta oikeastaan kypsytti ajatuksen kirjoittaa otsikon mukaisesta aiheesta. Haukoin henkeä kuvan nähdessäni. Kaarina on aina ollut kaunis, mutta minusta hänen kauneutensa ei yhtään vähene siksi, että hän ylpeänä kantaa ryppynsä. Iloinen elämänasenne ja pilke silmäkulmissa tekee ihmisestä kauniin, vaikeuksienkin keskellä. Karjalainen asenne: "Ilo pintaan, vaikka syän (sydän) märkänis!"

Mummo 15 ja 75-vuotiaana

Mummolla ja vaijalla oli 12 lasta, joista yksi kuoli jo vauvana. Työsarkaa riitti vaikka muille jakaa, mutta aina hän auttoi lapsiaan voimiensa mukaan. Monet onnelliset kesät sain viettää mummolassa, kun yksinhuoltajana äitini piti käydä töissä ja lomat olivat lyhyitä. Lapsena minustakin mummo näytti vanhalta, mutta varttuessani ihmettelin, kun hän näytti vuosikymmenet aina samanlaiselta. Mummolla ei ollut aikaa koristella itseään. Muistan, että ainoa itsensä huolittelutoimenpide hänellä oli nutturan kieputtaminen aamusella.

Tuosta kaunistautumisesta taas tulee mieleen kesä, kun olimme porukalla lähdössä Lemille syömään särää. Olin sipaissut huuliini hiukan huulipunaa. Kun Kolmonen (silloin 7 - 8 v.) näki huulipunan, jota en mökkioloissa juurikaan käytä, kauhistui: "Mummi, älä sitten toiste laita huulipunaa, se ei sovi sinulle." En näyttänyt tutulta. :)

Joulukuussa luettua

Muutaman lapsuudenystävän kanssa on tapana silloin tällöin kokoontua muistelemaan menneitä. Esikoiseni kummi Marja on heistä rakkain. Viimeksi kokoonnuimme hänen kotonaan. Keskustelu rönsysi kirjoihin, josta Marjalla muistui mieleen kohtaaminen kaupungilla kirjailija Hannu Mäkelän kanssa. He ovat lapsena olleet samalla luokalla. Huvittavinta tässä on se, että henkilöt, jotka ovat tavanneet toisensa lapsina, tunnistavat toisensa kymmenien vuosien kuluttua aikuisina. Eihän se ole kummallista, että tunnistaa julkisuuden henkilön, mutta että joku piirre vieraaksi kasvaneessa, vanhentuneessa aikuisessa tuo mieleen muiston henkilöstä lapsena, on aika mielenkiintoista. Kaikkein ihaninta tuossa kohtaamisessa oli mielestäni se, että keskustelun aikana Hannu Mäkelä mainitsi, että kirjassaan Muistan hän on kirjoittanut myös Marjasta.

Marja ja minä Kolmas Linja 14:n takapihalla. Äitikin on tuolla oikeassa reunassa.

Marja on aikoinaan hankkinut Mäkelän teoksia ja nyt hänellä on niissä omistuskirjoituskin. Sain kirjan lainaksi ja tykästyin siihen kovasti, koska siinä kuvattiin niitä maisemia, jossa minäkin olen lapsuuteni viettänyt. Pidin niin Mäkelän tyylistä, että luen nyt hänen muitakin teoksiaan.

Kirjassaan Äiti Mäkelä muistelee äitiään ja koskettavasti kertoo tämän viimeisistä kuukausista sairaalassa. Tämänkin kirjan koin kovin läheiseksi. Oma äitinikin sairastui Alzheimerin tautiin. Itse en ole vielä pystynyt kirjoittamaan äidistäni, vaikka hoitokodissa ja sairaalassa käyntini aikana kirjoitin ruutuvihkoon ajatuksiani. Ruutuvihkokin on kadonnut jonnekin, mutta muistan saman syyllisyyden, riittämättömyyden ja turhautumisen ja lopulta helpotuksen tunteen, kun äiti viimein pääsi lepoon. Kirjaa lukiessa olin kohdassa, jossa äiti on kuollut, samaan aikaan radiosta tuli Katie Meluan laulu If you were a sailboat. Itku siinä pääsi.

Eevi Mäkelä on ollut kaunis!