Lapsuus ja koulu ennen ja nyt

Pihatyöt jo kutsuvat, joten lukumummi jää nyt kesälomalle. Tämänkertaisen lukumummirupeaman kruunasi eilinen koulun musiikkiluokkien ihastuttava konsertti. Aika suuri osa esiintyjistä on tämän kahden vuoden aikana käynyt lukemassa ja juttelemassa kanssani. Olen niin ylpeä noista upeista lapsista!

Helmikuussa kerroin, että olin käynyt eräällä koululla kertomassa lapsuudesta ja koulusta ennen. Juttu löytyy täältä. Tuo esiintyminen poiki vielä viisi muuta koulukeikkaa.

Esitelmäni muuttui koko ajan, koska lasten kysymykset nostivat lisää muistoja, joista halusin kertoa ja koska ne tuntuivat kiinnostavan. Lisäsin muistitikulle kuvia lapsuudestani ja kesälomien vietosta.

Kerroin, että koulua käytiin myös lauantaisin, mutta kesälomat olivatkin sitten kolmen kuukauden mittaisia. Koko loma ei suinkaan mennyt laiskotellessa, vaan oppikoulussa piti pitkän kesäloman aikana kerätä kolmena kesänä yhteensä 120 kasvia. Kuulijoina oli jopa kuudesluokkalaisia, joten lisäsin oheismateriaaliin vaiheita kasvien keruusta.

Eräs kuudesluokkalainen poika vaikutti erittäin kiinnostuneelta ja hän esittikin paljon kysymyksiä, myös nykyhetkeen liittyviä. Ilmeisesti yli 15 vuoden kokemukseni ikäihmisten tietokoneopastajana herätti jutun juurta. Millainen kännykkä minulla on? Hänen mummonsa ei millään opi käyttämään älykännykkää. Mitä lukumummit tekevät? Miten voin esittää vanhoja koulukuviani, vaikka silloin ennen ei ollut tietokoneita? Aika kului tosi nopeasti.

Viimeisellä kerralla tilaisuuden päätyttyä, tuli pieni tyttö kysymään minkä ikäinen olen. Kun olin kertonut ikäni, sanoi tyttö: ”Ei millään pahalla, minunkin mummoni on aika vanha, mutta hänellä ei vielä ole noin harmaita hiuksia.”

Sain esiintymispalkkioksi komean kukan.

Neljä ensimmäistä lapsuusmuistojuttua kävin kertomassa eri kouluilla, mutta kaksi viimeistä tutussa lukumummikoulussa. Tuttuun luokkaan oli vaihteeksi tosi mukava mennä. Tunnin päätteeksi lapset kysyivät, koska tulen seuraavan kerran. Kun kerroin, etten ehkä tule enää heidän luokkaansa, koska koulussa on vielä paljon sellaisia lapsia, joilla lukeminen ei oikein suju, ymmärsivät kyllä. Ennen kotiin lähtöä moni tuli vielä kertomaan kesäsuunnitelmistaan, ja sain monta hellää halia ja kädenpuristusta. Tulee kyllä ikävä noita lapsia, aivan ihania.

Lapset olivat taiteilleet upeita rukinlapoja. Sain luvan kuvata ne ja laittaa näytille blogiini.

Edit 13.4.2023 Turun museokeskukselle tiedoksi vuoden 1954 kasviluettelo, jossa ensimmäisellä sivulla Kasvienkeräysohjeita ja seuraaville aukeamille lapsukainen kirjoitti N:O, Kasvin tieteellinen tai suomalainen nimi (opettaja vaati sekä tieteellisen, että suomalaisen nimen), Heimo

Lapsuus ja koulu ennen

Opetushallituksen monialaisesta oppimiskokonaisuudesta en ollut kuullutkaan, ennenkuin eräs kaverini, joka on opettaja kysyi, josko olisin kiinnostunut vierailemaan heidän koulullaan. Aiheena olisi lapsuus ja koulu ennen. Kuulijoina olisivat ensimmäisen ja toisen luokan lapset.

Kallion kansakoulu I luokka. Minä olen oikeanpuoleisessa rivissä neljäntenä. Kaikilla muilla tytöillä mekko ja esiliina. Minulla poikkeavana pitkät housut. Rusetti kuitenkin ja permanentatut kiharat :)

Kallion Kansakoulu II luokka. Nyt jo nurkassa "lannistettuna"

Ajattelin ensin, että en muista mitään omista kouluvuosistani, mutta kun selasin vanhoja luokkakuvia alkoi monenlaista muistoa vyöryä mieleeni. Ennen lupautumistani, opettaja hieman raotti, millaiset kysymykset pieniä mieliä askarrutti.

Vähän taas aluksi jännitti, mutta taisi se koulutunti mennä ihan mukavasti. Ainakin aika kului kuin siivillä ja minulle jäi valtavan hyvä mieli. Lapset ovat niin ihania, innostuneita ja aitoja.

Muistini tueksi otin joitakin esineitä mukaani: Räjähtänyt satukirja ja oppikoulun risa laulukirja, kuvakirja Helsingin Kalliosta ennen ja nyt, valokuva-albumi, muistovihko, kaunokirjaimia, mustekynä ja käsityötunnilla tehdyn mustekynän kuivaamiseen tarkoitettu kangaspinkka. Sen väsäsin ennen vierailua muistini mukaan :)

Kun olin esittäytynyt ja kertonut koulustani, vaatteista, ruokailusta yms oli kysymysten vuoro.

Millaisia koululaukkuja? Minkälaisia nojatuoleja? Millaisia kenkiä? Mitä leikkejä leikittiin? Millainen oli koulun piha? Mitä oppitunteja? Miten opittiin, kun ei ollut tietokoneita? Millaisia leluja? Mistä napit on tehty? Kaunokirjoitus musteella, millä kumitettiin?

Nämä kirjaimet olen kirjoittanut muistini mukaan. Mallikirjoituksessa kirjaimet kaartuivat jonkin verran oikealle, mutta nämä ovat pystympiä.

Kuulin, että lasten oli tarkoitus harjoitella kirjoitusta vanhan ajan mustekynällä ja oikealla musteella.

Tuo viimeinen kysymys jäi askarruttamaan mieltäni. Koulussa kerroin, ettei sitä virheellistä mustejälkeä voinut millään kumittaa. Virhe oli ja jäi pysyväksi. Kotona muistelin, että mustehan oli vesiliukoista ja pienellä vesitilkalla ja imupaperillahan virhe korjattiin. Siitä mustekynän pyyhkimisrinkulastakin annoin väärää tietoa. Kerroin, että muste pyyhittiin siihen kirjoittamisen lopuksi. Mutta eihän se niin mennyt! Terähän huuhdottiin ensin vedessä ja kuivattiin siihen kangastilkkutyöhön. Ilmoitin myöhemmin mokastani opelle ja hän olikin ihmetellyt, kun ei se mustekynä puhdistunut ilman sitä vesihuuhtelua. Nyt seuraavalla kerralla muistan tuonkin. Jos jollain on erilaisia käsityksiä, otan mielelläni lisäohjeita vastaan.

Nyt on siis lukumummikokemukseni saanut lisämaustetta koulumaailmasta. Olisi mukava myös kuulla lisää kokemuksia entisajan koulusta. Esim. maaseutukoulussa oli varmasti toisenlaista kuin yli 100-vuotiaassa Helsingin Kallion kansakoulussa.

No jestas! Tätä kirjoittaessa sain kutsun erääseen toiseen kouluun kolmena eri päivänä pitämään vastaavan esitelmän :)

Lukumummin mukavia kohtaamisia

Lukumummin kohtaamiset jatkuivat tasaiseen tahtiin kevätkauden loppuun ja tänä syksynä alkoi uusi kausi. En malta jäädä pois. Lasten kanssa on oikeasti tosi mukavaa.

Kerran eräs 7-vuotias poika, joka oli oppinut lukemaan jo 4-vuotiaana, tuli yllätyksekseni uudelleen lukutuokioon. Aiemmin hän oli kertonut, ettei lukeminen häntä erityisemmin kiinnosta. Etenkin mukaan ottamansa aapinen tuntui tylsältä. Kyselin, kiinnostaisiko häntä esimerkiksi Lasten Kalevala. Pojan silmiin syttyi pilke. Sain valita kirjasta minkä luvun tahansa. Niin hän sitten luki koko luvun: Väinämöinen lyö kirveellä polveensa. Kysyin, tietääkö hän, mitä hurme tarkoittaa. Ei tiennyt, vaan nyt tietää.

Runoa poika ei suostunut lukemaan, mutta suora teksti meni tietenkin kuin vettä vaan.

Vanhassa blogissani Hallittua kaaosta olen kirjoittanut lastenlapsille laulamisestani, Laula, laula lintuseni -postauksessa: Louhi ylistää tyttärelleen Väinön suuruutta. En tiennyt, tuleeko poika enää uudelleen, mutta kaiken varalta tulostin laulun sanat lukumummi-kansiooni. Poika tuli kuin tulikin ja kerroin hänelle, että olen häntä varten tulostanut laulun sanat. Kysyin, haluaako hän, että laulan sen hänelle. Ei halunnut, mutta otti sanat kuitenkin mukaansa.

Soiva Metsä on ollut etenkin pienille musiikkiluokkalaisille mieluista lukemista.

Katselin koulun käytävällä ilmoitustaulua ja vilkaisin sivulleni, kun siinä seisoskeli nuorisoa, 12 vuotiaita. Hymyilin lähinnä olevalle nuorelle neidolle, jolloin hän sanoi: ”Ei saa hymyillä, tulee ryppyjä!” Minä siihen: ”Kuule, tämän ikäisellä PITÄÄ jo olla ryppyjä.” Tyttö katsoi minua pitkään harkiten suoraan silmiin, kosketti kevyesti olkaani ja sanoi: ”Saat hymyillä.”

Eräs 12 vuotias valitsi lukutuokioon mietelauseita-kirjasen. Aivan ihastuttava tyttö. Tyttö osaa lukea todella hyvin, mutta hän ei ymmärrä kaikkien sanojen merkitystä, jolloin keskustelemme ja parhaani mukaan yritän selittää, mitä sanat ja sanonnat merkitsevät. Puhuimme mm unelmista. Tytön unelmana on valmistua lääkäriksi. Keskustelumme sivusi myös ikäämme, jolloin hän kysyi, minkä ikäinen olen. Kun kerroin ikäni, hän oli vilpittömästi hämmästyneen näköinen ja sanoi, että hän luuli minun olevan n. 50 vuotias. Olin aika otettu, vaikka ymmärrän kyllä, että 12 vuotiaasta jo kaksikymppinenkin on aika vanha ja viisikymppinen tietenkin toooosi vanha. Vaan on se mukavaa saada myönteistä huomiota ja palautetta – vanhanakin.

Lukumummin ahaa-elämyksiä

Olenko jo maininnut, että lukumummina oleminen on mukavaa ja haastavaa. Sitä alkaa pohtia asioita, jotka ennen olivat mielessä kristallinkirkkaina, opittuina. Nyt kun omaakin kokemusta on kertynyt, ovat jotkin asiat painuneet unhoon uusien kiinnostavien tieltä.

Nyt haasteen heitti 7-vuotias poika, joka osasi lukea kuin vettä vaan ja näytti ymmätävänkin lukemansa. Mutta, mutta poika ei pidä lukemisesta. Selvästikin aapinen oli hänelle liian helppoa ”kauraa”. Poika oli oppinut lukemaan jo 4-vuotiaana. Lyhyen tuokion aikana, emme ehtineet montaakaan sanaa vaihtaa, kun poika luki haluamansa kappaleet nopeasti ja ilmoitti sitten lähtevänsä. Selvä! Ketään ei voi pakottaa pitämään lukemisesta, eikä se edes ole tehtäväni. Pojallahan voi olla aivan muita kiinnostuksen kohteita, joista saa tekemisen riemua, mutta se jäi nyt epäselväksi. Ehkä joskus tulee tilaisuus vain jutella, tai sitten ei.

Toisenlaisen haasteen antaa lapsi, joka todella vaatii paljon aikaa oppiakseen lukemaan. Mielenkiintoista havaita, että ikä ei ole se mittari, jolla joku oppii, toinen ei. Asiantuntijat sanovat, että toiset oppivat kuuntelemalla (auditiivisesti) ja toiset näkemällä (visuaalisesti). En oikein ole varma, kumpaan ryhmään itse kuulun. Ainakin lapsena sanallisesti kirjoitettu laskutehtävä tai aineen otsikko tuotti minulle valtavan suuren haasteen ja ahdistuksen. Ainetunnilla olin ihan onneton, kun olin saanut vasta otsikon mietittyä, niin toiset lapset kirjoittivat jo toista sivua. Ihan kamalaa sellainen!

Vieraita kieliä

Nyt kevätkaudella ilmoittauduin opistomme englanninkielen keskusteluryhmään, jota ohjaa englantia äidinkielenään puhuva opettaja. Ajattelin, että voipi olla liian vaativa ryhmä minulle. Etukäteen pelkäsin nuoria, jotka nykyään jo puhuvat todella sujuvasti. Ovat käyneet vaihto-oppilaina ja koulussakin kieliä opetetaan puhumaan. Minun kouluaikana tankattiin melkein pelkästään kielioppia, joka pelotti pitämään suun visusti äänettömällä, koska ne kielioppivirheet olivat pahinta, mitä opettaja tiesi tai ainakin epäonnistuminen näkyi todistuksessa rumana merkkinä.

Voi, voi, turhaa oli sekin ennakkopelko. Ryhmä, jossa käyn on päiväryhmä ja siellä on juuri samanlaisia mummoja ja vaareja kuin minäkin. Toiset tietenkin puhuvat sujuvammin kuin toiset, mutta niinhän se on elämässäkin.

Tämä kielen opiskelu sai nyt uutta ulottuvuutta lukumummitoimintaankin. Huomasin, miten tärkeää on lukea teksti ääneen. Ensin tekstistä ei ehkä ymmärrä mitään. Sanat osaa jotakuinkin lausua ääneen, mutta sisältö jää hieman epäselväksi. Toisto on avainsana. Tietoinen keskittyminen ja sanojen kuunteleminen avaa myös kanavat ymmärrykselle. Pelkkä kirjainten tuijottaminen kun ei sitä ymmärrystä saa mitenkään aikaiseksi.

Kun opettelee lukemaan, kannattaa valita itseään kiinnostavia tekstejä. Silloin lukeminen on kivaa.

Tässä männä päivänä Kuopukseni laittoi linkin englanninkieliseen teksiin, Miksi tomaatit eivät maistu. Harrastelijapuutarhurina ja intohimoisena tomaatin ystävänä polotin koko pitkän teksin ääneen. Yllätyksekseni ymmärsin sisällön.

Elokuvakerhossa saamme näytettävistä elokuvista kirjoitetun arvostelun paperilla. Joskus paperin toisella puolella on myös arvostelu englanniksi. Oujees! Nykyään luen senkin kotona ääneen.

Kansakoulussa, silloin kauan sitten, lapsilla oli muistokirjoja, johon lapset ja opettajat kirjoittivat muistolauseita ja liimasivat sopivan kiiltokuvan. Tämä laulunopettajan muistokirjoitus on ollut mielimuistolauseeni. Opettajan kaunista käsialaa ihailin kovasti. Muistokirja oli pitkään ”kadoksissa”, mutta verkkokalvoilleni oli piirtynyt tuo lause ja juuri tuollaisena sen muistin. Ja oikeasti: Oppia ikä kaikki!

Laura Soinne: Satuja

Minulta joskus kysytään, minkä kirjan muistan lapsuudesta? Mistä kirjasta pidin eniten? Varmaan mieleenpainunein kirja, jonka muistan lapsuudesta on Laura Sointeen: Satuja.

Itse asiassa olen muutama päivä sitten tilannut kolmannen teoksen tuosta kirjasta.

Ensimmäisen sain syntymäpäivälahjaksi ehkä 8 - 10 -vuotiaana, toisen ostin lasten kirjakerhosta lastenlapsilleni ja nyt kolmannen tilasin antikvariaatista. Viimeinen tilaus oli kohtalaisen työlästä, koska kirjaa ei ihan noin vain ole saatavilla. Aion viedä sen lukumummin ominaisuudessa kouluun, jotta lapset saavat tutustua lapsuuteni lempikirjaan. Kirjastoissa kirja onneksi myös löytyy.

Wikipedia kertoo kirjailijasta näin: Laura Vuorela, kirjailijanimeltään Laura Soinne (6. helmikuuta 1897 Tuusula – 17. maaliskuuta 1992 Tuusula) oli erityisesti näytelmiä ja satuja kirjoittanut suomalainen kirjailija. Hän oli naimisissa vuodesta 1939 runoilija Einari Vuorelan kanssa.

Minusta mielenkiintoisia yhteensattumia on syntymäpäivä, sillä minäkin olen vesimies, olen syntynyt 5.2. eli Runebergin päivänä. Samana päivänä on syntynyt myös Jörn Donner. Hyvässä seurassa olen. Kolme vuotta vanhempi tätini esitti mm Einari Vuorelan runoja.

Jossain vaiheessa oma kirjoittamisen kipinä alkoi tyrehtyä (ja onhan se vieläkin vähän hakusessa). Huomasin silloin lehdestä luovan kirjoittamisen kurssin. Kurssilla oli todella hyviä kirjoittajia, joiden tekstejä oli mukava kuunnella. Muutaman kerran jälkeen kuulin, että yksi kurssikavereistani oli Laura Sointeen sukulaisia. Aika hieno kohtaaminen oli se.

Sen ensimmäisen Satuja -kirjan sain Hellin-tädiltäni. Hän oli kirjoittanut onnittelukorttiin runon. Kortti on myöhemmissä vaiheissa kadonnut, mutta näin muistan runon:

Satuja Pirkko kauan siedä,

niin saat käydä sisälle tarhaan

ja sieltä myötänsä viedä

näin onnen kaikista parhaan.

Hyvin olen sietänyt satuja, antanut siedätyshoitoa myös lapsilleni, lastenlapsilleni ja nykyään lukumummina yritän saada pieniä koululaisiakin sietämään satuja ja tarinoita.

Ensimmäinen Satuja -kirjani on hivenen kärsinyt ajan saatossa. Kovasti se on luetun näköinen. Kirja on toinen painos Werner Söderström Osakeyhtiön laakapainossa Porvoossa 1950. Kuvittanut Maija-Kaarina Nenonen. Kuvissakin on riittänyt tutkittavaa muutamaksi kerraksi. Esikoinen on näköjään yrittänyt lyijykynällä (onneksi) värittää muutamaa musta-valkoista kuvaa.

Varjojen linnan prinssit	Varjojen linnan prinssit
Tarina valkoisesta ruususta	Tässä kuvassa Esikoinen on käyttänyt keltaista värikynää. Tarina valkoisesta ruususta

Kirjan lempisatujani olivat Hukkasaaren salaisuus ja Mutakalan kultahammas. Niissä oli sopivasti jännitystä ja taisin muutaman kyynelenkin hersyttää Mutakalan kultahammasta lukiessa.

Hukkasaaren salaisuus	Hukkasaasen salaisuus
Hukkasaaren salaisuus	Ruusu-Marja ja kuninkaanpoika
Ruusu-Marja ja kuninkaanpoika	Musta sormus

Noidan taikasanat Hukkasaaren salaisuudessa: ”Tut amo palda” on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Kun etsin netistä Laura Sointeen kirjaa, törmäsin muutamiin kommentteihin ja muisteluihin: ”Laura Sointeen Satuja olivat kauhujen kauhu ”, ”Ne ovat suorastaan kaameita kauhujuttuja, mutta täysin unohtumattomia”, ”kauhusatujen klassikko”.

Mutakalan kultahammas

Mutakalan kultahammas

Millaisessa maailmassa oikein elän, kun minulle on jäänyt vain hyviä muistoja, toki voimakkaita kokemuksia, vähän pelottaviakin silleen sopivasti, mutta ne kestää hyvin, kun kirjassa on paljon myötätuntoa, rohkeutta, hyvä voittaa useimmiten pahan. Kirjan viimeinen lause pieneltä Joppi-pojalta sadusta Mutakalan kultahammas kiteyttää mielestäni lapsuuden lukukokemukseni: ”Onnelliseksi tulee ihminen tekemällä toisia onnelliseksi – nyt minä sen vasta oikein tunnen.”

******

Piipahdin äsken kirjastossa hakemassa tilaamani kirjan. Menin myös lasten osastolle etsimään erästä kirjaa, jonka arvostelut kiinnostivat. Enhän muistanut kirjailijan nimeä, mutta tapasin sen pienen tytön, joka oli askarrellut minulle edellisen postauksen joulukortin. Tämä reipas ja iloinen 8-vuotias tyttö etsi pikkuveljelleen kirjaa, josta hän itse oli oppinut lukemaan. Voi, että minulle tuli hyvä joulumieli.

Hyvää Joulumieltä toivotan myös teille kaikille ihanille!

Lukumummin hemmotteluhetket

On niin hyvä mieli. Joulun alusviikoilla on monenmoista mukavaa tarjontaa ollut lukumummillekin. Pääsin kirkkoon kuuntelemaan musiikkiluokkien joulukonserttia. Kirkko oli täpötäynnä seisomapaikkoja myöten. Lapset esittivät taidokkaasti ja huolellisesti harjoitellut ohjelmanumeronsa. Tunsin suurta ylpeyttä suloisista lapsista, joista useita kymmeniä on syksyn aikana käynyt lukemassa kanssani.

Kouluaamuina on ollut mukava mennä kouluun, kun pihalla tervehditään ystävällisesti, katsotaan silmiin ja avataan mummelille ovi.

Viimeisenä päivänä ennen joululomaani sain lasten tekemän joulukortin, jossa oli 72 lapsen nimikirjoitukset. Sen verran lapsia on käynyt lukutuokioissa. 114 kertaa on mennyt tosi nopeasti ja vaikka koulupäivien jälkeen on vähän väsyneen raukea olo, on tyytyväinen mieli joka kerta antanut lisäenergiaa ja hymyä huuleen.

Kotiin lähtiessä oli pieni ryhmä tyttöjä pihalla. Huikkasin hyvät joulut ja kiitin kortista. Yksi tytöistä kysyi: ”Saanko halata?” Sitten kaikki tytöt erikseen antoivat jouluhalit ja lopuksi eräs tytöistä ilmoitti, että nyt vielä ryhmähalit. Ihania lapsia!

Ensi vuoden puolella, lomien jälkeen taas tapaamme. Kiitokset lapsukaiset mukavasta syksystä!

Lukumummin kuulumisia

Yhdeksän viikkoa lukumummina on nyt takanapäin. Kovasti olen tykännyt ja lapset ovat aivan ihania. Alunpitäen on ollut tarkoitus, että sellaiset lapset, joille lukeminen tuottaa jonkin verran vaikeuksia, saisivat piipahtaa lukemassa mummolle tai mummon kanssa. Parilla luokalla edettiin kuitenkin niin, että kaikki halukkaat eli yhden II ja III-luokan oppilaat saivat oman lukutuokionsa ja kun kaikki halukkaat ovat käyneet kerran, jatkan sellaisten kanssa, jotka sitä lisäkannustusta tarvitsevat.

On ollut aivan mahtavaa, kun kaikki lapset ovat halunneet käyttää tilaisuuden hyväkseen. Kerrankin yksi poika tuli kysymään, ovatko kaikki heidän luokaltaan jo saaneet käydä kerran. En muistanut poikaa ja hän olikin käynyt toisella lukumummilla (meitä on kaksi lukumummoa tuossa koulussa). Eilen hän sitten tuli innosta puhkuen luokseni, koska pääsi jo toiselle kierrokselle. Hänellä oli muista lapsista poiketen tavutettu kirja ja arvelin, että hän on vasta päässyt lukemisharjoittelun alkuun. Poika luki kuitenkin siinä tuokiossa koko kirjan läpi ja ajattelin testata, miten hän pärjää pienitekstisen kirjan kanssa. Ei mitään vaikeuksia.

Eräälle pojalle, joka ei oikein ollut innostunut lukemisesta piti löytää kirja, joka sopisi hänen tasolleen. Itse hän ei sellaista ollut löytänyt. Hän olisi halunnut lukea samoja kirjoja kuin hänen paljon lukevat kaverinsa. Ne olivat hänelle kuitenkin aivan liian vaikeita, paljon vierasperäisiä sanoja ja sanastossa muutenkin paljon käsitteitä, joita pieni poika ei käsittänyt.

Vitonen (8 v) sanoi kesällä: Mummi, nyt olen löytänyt lukemisen riemun.

Olin kovin iloinen, koska olimme nähneet jonkin verran vaivaa, ettei lukeminen olisi pojalle kovin vastenmielistä. Kerran Kuopuksen (Vitosen äiti) kanssa keskustellessa, kysyin minkälaisista kirjoista poika pitää ja voisiko hän suositella jotain saman ikäisille.

Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa

oli tehnyt Vitoseen valtavan vaikutuksen. Hänellä oli omakohtainen kokemus eksymisestä, joten hän pystyi hyvin samaistumaan pojan tarinaan.

Kirja löytyi kirjastosta ja halusin tutustua siihen, jotta voisin keskustella siitä lapsen ja opettajan kanssa ja kenties suositella sitä. Kreetta Onkeli on saanut tuosta kirjastaan vuonna 2013 Finlandia Junior -palkinnon. Lainasin samalla kertaa kirjan toisen osan. Minusta ne olivat aikuisellekin kivaa luettavaa. Kirjat kertovat ystävyydestä, rohkeudesta olla erilainen oma itsensä, myötätunnosta, peloista ja erilaisista ongelmatilanteista, joihin kuitenkin löytyy ratkaisu.

Olen antanut lapsille kirjanmerkin, johon he lukutuokion päätteeksi saavat valita tarran, joita ostin Kyproksen matkalta. Herkku-tarrat ovat olleet tyttöjen mieleen ja useimpien poikienkin. Pojat ovat tykänneet myös hirviötarroista.

***********

Mukavalle viikolle kuin sokerina pohjalle, sain peruutuksen takia (Vävy kulta ei jaksanut rankan työviikon jälkeen laittautua teatteriin) yllätyskutsun Peacock'iin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliotia. Aivan ihania lapsia sielläkin. Ja millainen kunnioitusta herättävä suoritus 13 vuotiaalta pojalta ja muilta lapsilla sekä tietysti koko näyttelijäkaartilta! Esitys kesti lähes kolme tuntia ja melkein koko ajan Billy Elliotia esittävä poika oli näyttämöllä. Onneksi esityksessä on kolmoismiehitys, muuten olisi niin monen näytännön esittäminen lapsille liian rankkaa.

Lukumummi

Ensimmäinen koulupäivä yli 40 vuoteen jännitti. Joutuisin heti rehtorin puhutteluun. Minun kouluaikoina rehtorit olivat isoja, totisia, pelottavia miehiä. Nyt en kuitenkaan jännittänyt rehtoria, nuorta iloista naista, vaan lapsien kohtaaminen arvelutti. Olisiko minusta lukumummiksi? Pärjäisinkö vieraiden lasten kanssa?

Olen tehnyt vapaaehtoistyötä ikäihmisten kanssa yli 15 vuotta. Kuulun Enter ry:n (Ikäihmisten tietotekniikkayhdistys) vapaaehtoisiin tietokone- ja kännykkäopastajiin. Aika on mennyt nopeasti ja olin saanut tuntea itsensä tarpeelliseksi. Enimmäkseen opastettavat ovat olleet tyytyväisiä ja sen lisäksi itse on koko ajan tullut pidettyä tietokonetaitojaan ajan tasalla ja jokaisella kerralla on tullut kerrattua vanhaa tai on oppinut jotain uutta. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi tuntua, että en enää saanut tuosta vapaaehtoistyöstä sellaista tyydytystä kuin aikaisemmin. Päätin lopettaa ikäisteni aktiivisen opastamisen.

Onko minulla edellytyksiä lukumummiksi?

Lapsena olen lukenut paljon. Äitini aikoinaan lähes tuskastui, kun olin aina nenä kiinni kirjassa. Olen lukenut kohtalaisen paljon myös omille lapsilleni sekä lastenlapsille ja minusta se on ollut hauskaa. Olen kokenut, että lapsetkin ovat pitäneet yhteisistä lukutuokioista.

Nuorin lapsenlapseni Vitonen (8 v) osasi kirjaimet ja luki sujuvasti sanoja jo ekalle luokalle mennessään. Koulussa ei kuitenkaan lukeminen lähtenyt kovin hyvin käyntiin, se ei vain tuntunut kiinnostavalta. Hoitokeikoillani Kuopus (Vitosen äiti) toivoi, että lukisin Vitosen kanssa. Näin teimmekin. Poika yritti välillä luistaa milloin minkäkin tekosyyn avulla, mutta tiesin säännöt ja luvattua palkintoa ei tulisi, ellei lukuhommaa suoritettu.

Keväällä näin ilmoituksen, että Mannerheimin Lastensuojeluliitto etsii lukumummeja ja -vaareja. Toiminnan tarkoitus on tarjota lapsille lisää lukukokemuksia sekä innostaaa heitä lukemisen pariin yhteisten lukutuokioiden avulla.

Voisinhan ainakin kokeilla ikäihmisten vaihtamista lapsiin tai ainakin katsoa, onnistuisiko yhteistyö energisten lasten kanssa. Miten toimintaan pääsee mukaan, miten ja mitä pitää ottaa huomioon? Menin maaliskuussa järjestettyyn tiedotustilaisuuten. Sain siellä opastusmonisteen ja allekirjoitin paperin, jossa annoin luvan pyytää minua koskeva vapaaehtoisen rikosrekisteriote, joka tarvitaan, kun työskennellään alaikäisten kanssa.

Kesä meni nopeasti. Tuli syksy ja sain tiedon, että paikkakuntani koulun rehtoriin on otettu yhteyttä ja jos koulua kiinnostaa, on muutama lukumummi ja -vaari käytettävissä.

Olin jo sopeutunut ajatukseen, että minusta tulee lukumummi. Erityisen ilahtunut olin, kun Vitonen sanoi: ”Mummi, nyt olen löytänyt lukemisen riemun.” Kyselin Vitoselta, joka nyt on asiantuntijakonsulttini, että miten minun pitäisi käyttäytyä tulevassa lukumummitehtävässäni koulussa. Sain tällaisen neuvon: ”Jos lapsi on vähän levoton, voit sanoa vähän ärhäkämmin, muuten voit olla ihan oma itsesi.”

Ensimmäiset koulupäivät

Tapaaminen rehtorin kanssa meni jouhevasti. Opettajanhuoneessa paikalla oli kolmannen luokan opettaja ja sovimme, että aloitan heidän kanssaan. Puolella luokalla oli englanninkielen oppitunti, jota pääsin seuraamaan. Kun loputkin luokasta tuli seuraavalle tunnille, esitteli opettaja minut ja sain itsekin esittäytyä. Minulta kysyttiin, miksi haluan itseäni kutsuttavan: lukumummi, lukumummo, Pirkko-mummi vai mikä? Minullehan se on ihan sama, ihan mikä lapsista tuntuu mukavalta. Muistin samassa ajan omasta lapsuudestani, kun stadilaisena kysyin äidiltäni, voisinko kutsua häntä mutsiksi. Äitini vastasi: ”Kuule, sie saat sannoo minnuu ihan miks sie halluut, mie oon kuitenkin siun äitis.” Kysyin lapsilta, ymmärsivätkö he, mitä äitini oli sanonut. Siihen opettaja esitti vastakysymyksen, kuinka monella lapsella on isovanhempi, joka puhuu murretta. Yllättävän monella oli. Jää oli murrettu.

Opettajalle luokka on uusi, eikä hän tunne oppilaita vielä niin hyvin, että tietäisi, kenellä lapsista on haasteita sujuvan lukutaidon saavuttamisessa. Niinpä lähdettiin liikkeelle siten, että aluksi opettaja lähettää kaikki halukkaat vuorollaan n. 20 minuuttia kestävään kahdenkeskiseen lukutuokioon. En vielä tiedä, halusivatko kaikki, mutta nyt kolmannen täyden päivän jälkeen oppilaita on käynyt 22. Luokalla on 26 oppilasta. Lähes kaikilta lukeminen sujuu todella mallikkaasti.

On ollut mielenkiintoista huomata, että kaikki lapset haluavat kuitenkin sen oman kahdenkeskisen hengähdystauon, jolloin saa yhden aikuisen huomion ihan kokonaan itselleen. Meillä on ollut hauskaa ja lapset ovat olleet aivan valtavan ihania ja reippaita. Tämän rentouttavan tutusmisjakson jälkeen jatkan muutaman oppilaan kanssa työskentelyä lukuinnostuksen herättämiseen. Toivon, että onnistun!

Mieleenpainuneita hetkiä

Ensimmäisenä päivänä pari oppilasta jopa ylitti odotukseni. Muistatteko tietoiskun vuosien takaa, jossa lapsilta kysytään, miksi he haluavat aikuisena. ”Tietysti lakaisen lakaisinkoneella”-poika tuli mieleeni, kun ensimmäinen, ujon tuntuinen poika astui lukusoppeemme. Kun poika alkoi lukea, hän eläytyi niin lukemaansa, että sitä olisi kuunnellut vaikka koko päivän. Minun ei tarvinnut puuttua ”esitykseen” lainkaan. Toinen oli tyttö, joka hahmotti lukemansa jo niin hyvin, että numeroin kirjoitettu lukusana taipui aivan oikein seuraavan sanan kanssa. Teksti oli tietokirjan asiatekstiä.

Sinä päivänä kahdeksan lasta ehti käydä kanssani lukemassa itse valitsemaansa kirjaa.

Toinen päivä oli yhtä antoisa kuin ensimmäinenkin. Reippaista lapsista sain itsekin niin paljon energiaa, että kotiväkikin ihmetteli. Eräs tyttö erityisesti oli aivan mahtava. Hänellä oli hauska kirja ja kun välillä pyrskähtelin, lopetti tyttö lukemisen ja kysyi: ”Niin?” Hän luuli, että minulla oli jotain sanomista. Kerroin, että naurahtelin kirjan hauskoille kohdille. Tyttö siihen pilke silmäkulmassaan, että tämän pitäisi olla lukutunti, ei naurutunti. Kun kirjan meno äityi aina vain hauskemmaksi, purskahdimme muutamassa kohdassa yhdessä ääneen nauramaan. Siitä sitä energiaa vasta tulikin. Nauruenergiaa. Olen vieläkin aivan innoissani.

Linkkejä Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuille

Jos sinua, mummi tai vaari, asia alkoi kiinnostaa löydät tästä linkistä lisätietoa syksyllä järjestettävistä MLL:n Uudenmaanpiirin koulutustilaisuuksista. Tuohon ensimmäiseen tilaisuuteen on jo vähän kiire, mutta seuraava on ti 6.10.2015.

Tietoa Mannerheimin Lastensuojeluliitosta löytyy täältä

ja lähimmän paikallisyhdistyksesi voi etsiä täältä