Luetaan yhdessä

Minä niin rakastan suomen kieltä kaikkine sen murteineen (vanhassa blogissani kirjoitus Murrekameleontti on todiste, että kiäli-ihmisiä tässä ollaan :). Muutkin kielet kiehtovat ja muutamia olen opiskellutkin. Kieliopista koulussa pidin kovasti, vaikka useimmat säännöt eivät enää olekaan kristallinkirkkaina mielessä. Nyt aivan erilaisen lähestymistavan tähän rakkaaseen äidinkieleeni olen saanut uuden harrastukseni parissa.

Kirjaston lainakirja: Löytöretki suomeen, jossa palkittu kääntäjä ohjaa lukijan suomen saloihin

Joku on saattanut lukea blogistani aikaisemmasta harrastuksestani lukumummina, josta pidin myös paljon. Mielettömän ihanaa oli tutustua lapsiin lukemaan auttamisessa kuuntelemella ja keskustelemalla. Lopetin lukumummottamisen, koska koulu muutti ”tilapäisesti” toisiin tiloihin aavistuksen kauemmaksi, joka ei Keravalla todellakaan merkitse hirmuisen paljon. Aikaiset lähdöt, etenkin talvi-aamuisin kuitenkin haittasi tuon mukavan harrastuksen jatkamista. Siitäkin olen kirjoittanut (mm. Teknisesti mahdotonta -kirjoituksessa).

Me-talossa meillä on mukavat tilat käytössämme

Uusin harrastukseni on Luetaan yhdessä-verkoston projekti, jossa vapaaehtoiset opastajat opettavat suomea aikuisille maahanmuuttajille keskustelemalla ja yhdessä lukien. Meillä Keravalla on käytössä aivan upeat tilat kirjaston yläkerrassa ns. Me-talossa.

Tila, jossa lapset saavat leikkiä ohjatusti, kun vanhemmat opiskelevat suomen kieltä

Lasiseinän takana on vähän rauhallisempi tila eri tarkoituksiin.

Viime syyslukukaudella, kun vapaaehtoistoimintamme alkoi, meillä kävi kaikkiaan 11 henkilöä harjoittelemassa suomea. Ainakin kuusi heistä on jo päässyt kokopäiväisen opiskelun piiriin, koska he olivat jo opiskelleet kieltämme aikaisemmin erilaisilla kursseilla. Joukossa on myös sellaisia, joilla puhe ei vielä suju. On jopa sellaisia, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä kieltä. Osa opiskelijoista on pienten lasten äitejä ja niinpä Mannerheimin lastensuojeluliitto on järjestänyt nuoria vapaaehtoisia lastenkaitsijoita, jolloin äideille tarjoutuu mahdollisuus hetkeksi irtautua aikuisten piiriin. Toki lapset välillä käyvät varmistamassa, että äiti on edelleen paikalla, mutta yleensä jatkavat leikkimistä, kun asia on varmistunut.

Luetaan yhdessä -verkoston tarjoamia oppikirjoja

Meillä on käytössämme eri tasoisille oppijoille tarkoitettua materiaalia, kirjoja ja pelejä. Tällä hetkellä meitä vapaaehtoisia opastajia on neljä. Jos paikalle ilmaantuu samaan aikaan useampi opiskelija, pyrimme jakamaan ryhmän kielitason mukaan, jonka kartoitamme kävijän ensimmäisellä käynnillä.

Kun aikoinani opiskelin japania, ihmettelin hierarkiaa, missä eri yhteiskunta-asemassa oleville puhuttiin eri tavalla. Turisti toki sai paljon anteeksi, vaikkei kaikki mennyt aivan taiteen sääntöjen mukaan. Jonkinlaisesta arvo-asteikosta lienee myös kysymys - vaikkakin ihan eri näkökulmasta kuin Japanissa - kun kuulin, että suomenkielistä koulua käyvät lapset eivät mielellään puhu suomea vanhempiensa kanssa, kun nämä eivät heidän mielestään kieltä osaa. Heitä hävettää. Vaihtavat kielen helposti äidinkielekseen, mikä tietenkin on ihan hyvä. Siinä sitten vain maahanmuuttajavanhempi parka on taas väliinputoaja.

Suomen kielessäkin on eri tyylejä ja kieli muuttuu koko ajan. Tulee uusia sanoja, on murteita, puhekieltä, yleiskieltä eli ns. kirjakieltä... Lapset keskenään puhuvat hyvinkin erilaista kieltä kuin mitä vanhemmille opetetaan. Siksi myös puhekielen harjoittelu on tärkeää. Suurin haaste opiskelijalle on varmaan sanaston kartuttaminen, muistaminen ja ääntäminen. Synonyymien löytyminen tuottaa ihania ahaa-elämyksiä. Samalta kuulostavien sanojen merkitys pitää myös selittää.

Ihan omanlainen haaste on opiskelijalla, kun hän motivoituneena yrittää kantaväestön kanssa puhua suomea, niin nämä kovin nopeasti vaihtavat kielen englanniksi. Antakaa aikaa opetella, kuunnelkaa! Täytyy kyllä myöntää, että jos on joku yhteinen kieli, niin kovin helposti sitä turvautuu sanakirjaan, kun toisinaan se suomeksi selittäminen onkin yllättävän hankalaa.

Kivoja haasteita ja mikä tärkeää, meillä on hauskaa. Tänään meillä oli 10 opiskelijaa, joista osa oli ensimmäistä kertaa. Todella nopeasti kului kaksituntinen.

Lapsuus ja koulu ennen ja nyt

Pihatyöt jo kutsuvat, joten lukumummi jää nyt kesälomalle. Tämänkertaisen lukumummirupeaman kruunasi eilinen koulun musiikkiluokkien ihastuttava konsertti. Aika suuri osa esiintyjistä on tämän kahden vuoden aikana käynyt lukemassa ja juttelemassa kanssani. Olen niin ylpeä noista upeista lapsista!

Helmikuussa kerroin, että olin käynyt eräällä koululla kertomassa lapsuudesta ja koulusta ennen. Juttu löytyy täältä. Tuo esiintyminen poiki vielä viisi muuta koulukeikkaa.

Esitelmäni muuttui koko ajan, koska lasten kysymykset nostivat lisää muistoja, joista halusin kertoa ja koska ne tuntuivat kiinnostavan. Lisäsin muistitikulle kuvia lapsuudestani ja kesälomien vietosta.

Kerroin, että koulua käytiin myös lauantaisin, mutta kesälomat olivatkin sitten kolmen kuukauden mittaisia. Koko loma ei suinkaan mennyt laiskotellessa, vaan oppikoulussa piti pitkän kesäloman aikana kerätä kolmena kesänä yhteensä 120 kasvia. Kuulijoina oli jopa kuudesluokkalaisia, joten lisäsin oheismateriaaliin vaiheita kasvien keruusta.

Eräs kuudesluokkalainen poika vaikutti erittäin kiinnostuneelta ja hän esittikin paljon kysymyksiä, myös nykyhetkeen liittyviä. Ilmeisesti yli 15 vuoden kokemukseni ikäihmisten tietokoneopastajana herätti jutun juurta. Millainen kännykkä minulla on? Hänen mummonsa ei millään opi käyttämään älykännykkää. Mitä lukumummit tekevät? Miten voin esittää vanhoja koulukuviani, vaikka silloin ennen ei ollut tietokoneita? Aika kului tosi nopeasti.

Viimeisellä kerralla tilaisuuden päätyttyä, tuli pieni tyttö kysymään minkä ikäinen olen. Kun olin kertonut ikäni, sanoi tyttö: ”Ei millään pahalla, minunkin mummoni on aika vanha, mutta hänellä ei vielä ole noin harmaita hiuksia.”

Sain esiintymispalkkioksi komean kukan.

Neljä ensimmäistä lapsuusmuistojuttua kävin kertomassa eri kouluilla, mutta kaksi viimeistä tutussa lukumummikoulussa. Tuttuun luokkaan oli vaihteeksi tosi mukava mennä. Tunnin päätteeksi lapset kysyivät, koska tulen seuraavan kerran. Kun kerroin, etten ehkä tule enää heidän luokkaansa, koska koulussa on vielä paljon sellaisia lapsia, joilla lukeminen ei oikein suju, ymmärsivät kyllä. Ennen kotiin lähtöä moni tuli vielä kertomaan kesäsuunnitelmistaan, ja sain monta hellää halia ja kädenpuristusta. Tulee kyllä ikävä noita lapsia, aivan ihania.

Lapset olivat taiteilleet upeita rukinlapoja. Sain luvan kuvata ne ja laittaa näytille blogiini.

Edit 13.4.2023 Turun museokeskukselle tiedoksi vuoden 1954 kasviluettelo, jossa ensimmäisellä sivulla Kasvienkeräysohjeita ja seuraaville aukeamille lapsukainen kirjoitti N:O, Kasvin tieteellinen tai suomalainen nimi (opettaja vaati sekä tieteellisen, että suomalaisen nimen), Heimo

Lapsuus ja koulu ennen

Opetushallituksen monialaisesta oppimiskokonaisuudesta en ollut kuullutkaan, ennenkuin eräs kaverini, joka on opettaja kysyi, josko olisin kiinnostunut vierailemaan heidän koulullaan. Aiheena olisi lapsuus ja koulu ennen. Kuulijoina olisivat ensimmäisen ja toisen luokan lapset.

Kallion kansakoulu I luokka. Minä olen oikeanpuoleisessa rivissä neljäntenä. Kaikilla muilla tytöillä mekko ja esiliina. Minulla poikkeavana pitkät housut. Rusetti kuitenkin ja permanentatut kiharat :)

Kallion Kansakoulu II luokka. Nyt jo nurkassa "lannistettuna"

Ajattelin ensin, että en muista mitään omista kouluvuosistani, mutta kun selasin vanhoja luokkakuvia alkoi monenlaista muistoa vyöryä mieleeni. Ennen lupautumistani, opettaja hieman raotti, millaiset kysymykset pieniä mieliä askarrutti.

Vähän taas aluksi jännitti, mutta taisi se koulutunti mennä ihan mukavasti. Ainakin aika kului kuin siivillä ja minulle jäi valtavan hyvä mieli. Lapset ovat niin ihania, innostuneita ja aitoja.

Muistini tueksi otin joitakin esineitä mukaani: Räjähtänyt satukirja ja oppikoulun risa laulukirja, kuvakirja Helsingin Kalliosta ennen ja nyt, valokuva-albumi, muistovihko, kaunokirjaimia, mustekynä ja käsityötunnilla tehdyn mustekynän kuivaamiseen tarkoitettu kangaspinkka. Sen väsäsin ennen vierailua muistini mukaan :)

Kun olin esittäytynyt ja kertonut koulustani, vaatteista, ruokailusta yms oli kysymysten vuoro.

Millaisia koululaukkuja? Minkälaisia nojatuoleja? Millaisia kenkiä? Mitä leikkejä leikittiin? Millainen oli koulun piha? Mitä oppitunteja? Miten opittiin, kun ei ollut tietokoneita? Millaisia leluja? Mistä napit on tehty? Kaunokirjoitus musteella, millä kumitettiin?

Nämä kirjaimet olen kirjoittanut muistini mukaan. Mallikirjoituksessa kirjaimet kaartuivat jonkin verran oikealle, mutta nämä ovat pystympiä.

Kuulin, että lasten oli tarkoitus harjoitella kirjoitusta vanhan ajan mustekynällä ja oikealla musteella.

Tuo viimeinen kysymys jäi askarruttamaan mieltäni. Koulussa kerroin, ettei sitä virheellistä mustejälkeä voinut millään kumittaa. Virhe oli ja jäi pysyväksi. Kotona muistelin, että mustehan oli vesiliukoista ja pienellä vesitilkalla ja imupaperillahan virhe korjattiin. Siitä mustekynän pyyhkimisrinkulastakin annoin väärää tietoa. Kerroin, että muste pyyhittiin siihen kirjoittamisen lopuksi. Mutta eihän se niin mennyt! Terähän huuhdottiin ensin vedessä ja kuivattiin siihen kangastilkkutyöhön. Ilmoitin myöhemmin mokastani opelle ja hän olikin ihmetellyt, kun ei se mustekynä puhdistunut ilman sitä vesihuuhtelua. Nyt seuraavalla kerralla muistan tuonkin. Jos jollain on erilaisia käsityksiä, otan mielelläni lisäohjeita vastaan.

Nyt on siis lukumummikokemukseni saanut lisämaustetta koulumaailmasta. Olisi mukava myös kuulla lisää kokemuksia entisajan koulusta. Esim. maaseutukoulussa oli varmasti toisenlaista kuin yli 100-vuotiaassa Helsingin Kallion kansakoulussa.

No jestas! Tätä kirjoittaessa sain kutsun erääseen toiseen kouluun kolmena eri päivänä pitämään vastaavan esitelmän :)

Lukumummin mukavia kohtaamisia

Lukumummin kohtaamiset jatkuivat tasaiseen tahtiin kevätkauden loppuun ja tänä syksynä alkoi uusi kausi. En malta jäädä pois. Lasten kanssa on oikeasti tosi mukavaa.

Kerran eräs 7-vuotias poika, joka oli oppinut lukemaan jo 4-vuotiaana, tuli yllätyksekseni uudelleen lukutuokioon. Aiemmin hän oli kertonut, ettei lukeminen häntä erityisemmin kiinnosta. Etenkin mukaan ottamansa aapinen tuntui tylsältä. Kyselin, kiinnostaisiko häntä esimerkiksi Lasten Kalevala. Pojan silmiin syttyi pilke. Sain valita kirjasta minkä luvun tahansa. Niin hän sitten luki koko luvun: Väinämöinen lyö kirveellä polveensa. Kysyin, tietääkö hän, mitä hurme tarkoittaa. Ei tiennyt, vaan nyt tietää.

Runoa poika ei suostunut lukemaan, mutta suora teksti meni tietenkin kuin vettä vaan.

Vanhassa blogissani Hallittua kaaosta olen kirjoittanut lastenlapsille laulamisestani, Laula, laula lintuseni -postauksessa: Louhi ylistää tyttärelleen Väinön suuruutta. En tiennyt, tuleeko poika enää uudelleen, mutta kaiken varalta tulostin laulun sanat lukumummi-kansiooni. Poika tuli kuin tulikin ja kerroin hänelle, että olen häntä varten tulostanut laulun sanat. Kysyin, haluaako hän, että laulan sen hänelle. Ei halunnut, mutta otti sanat kuitenkin mukaansa.

Soiva Metsä on ollut etenkin pienille musiikkiluokkalaisille mieluista lukemista.

Katselin koulun käytävällä ilmoitustaulua ja vilkaisin sivulleni, kun siinä seisoskeli nuorisoa, 12 vuotiaita. Hymyilin lähinnä olevalle nuorelle neidolle, jolloin hän sanoi: ”Ei saa hymyillä, tulee ryppyjä!” Minä siihen: ”Kuule, tämän ikäisellä PITÄÄ jo olla ryppyjä.” Tyttö katsoi minua pitkään harkiten suoraan silmiin, kosketti kevyesti olkaani ja sanoi: ”Saat hymyillä.”

Eräs 12 vuotias valitsi lukutuokioon mietelauseita-kirjasen. Aivan ihastuttava tyttö. Tyttö osaa lukea todella hyvin, mutta hän ei ymmärrä kaikkien sanojen merkitystä, jolloin keskustelemme ja parhaani mukaan yritän selittää, mitä sanat ja sanonnat merkitsevät. Puhuimme mm unelmista. Tytön unelmana on valmistua lääkäriksi. Keskustelumme sivusi myös ikäämme, jolloin hän kysyi, minkä ikäinen olen. Kun kerroin ikäni, hän oli vilpittömästi hämmästyneen näköinen ja sanoi, että hän luuli minun olevan n. 50 vuotias. Olin aika otettu, vaikka ymmärrän kyllä, että 12 vuotiaasta jo kaksikymppinenkin on aika vanha ja viisikymppinen tietenkin toooosi vanha. Vaan on se mukavaa saada myönteistä huomiota ja palautetta – vanhanakin.

Lukumummin ahaa-elämyksiä

Olenko jo maininnut, että lukumummina oleminen on mukavaa ja haastavaa. Sitä alkaa pohtia asioita, jotka ennen olivat mielessä kristallinkirkkaina, opittuina. Nyt kun omaakin kokemusta on kertynyt, ovat jotkin asiat painuneet unhoon uusien kiinnostavien tieltä.

Nyt haasteen heitti 7-vuotias poika, joka osasi lukea kuin vettä vaan ja näytti ymmätävänkin lukemansa. Mutta, mutta poika ei pidä lukemisesta. Selvästikin aapinen oli hänelle liian helppoa ”kauraa”. Poika oli oppinut lukemaan jo 4-vuotiaana. Lyhyen tuokion aikana, emme ehtineet montaakaan sanaa vaihtaa, kun poika luki haluamansa kappaleet nopeasti ja ilmoitti sitten lähtevänsä. Selvä! Ketään ei voi pakottaa pitämään lukemisesta, eikä se edes ole tehtäväni. Pojallahan voi olla aivan muita kiinnostuksen kohteita, joista saa tekemisen riemua, mutta se jäi nyt epäselväksi. Ehkä joskus tulee tilaisuus vain jutella, tai sitten ei.

Toisenlaisen haasteen antaa lapsi, joka todella vaatii paljon aikaa oppiakseen lukemaan. Mielenkiintoista havaita, että ikä ei ole se mittari, jolla joku oppii, toinen ei. Asiantuntijat sanovat, että toiset oppivat kuuntelemalla (auditiivisesti) ja toiset näkemällä (visuaalisesti). En oikein ole varma, kumpaan ryhmään itse kuulun. Ainakin lapsena sanallisesti kirjoitettu laskutehtävä tai aineen otsikko tuotti minulle valtavan suuren haasteen ja ahdistuksen. Ainetunnilla olin ihan onneton, kun olin saanut vasta otsikon mietittyä, niin toiset lapset kirjoittivat jo toista sivua. Ihan kamalaa sellainen!

Vieraita kieliä

Nyt kevätkaudella ilmoittauduin opistomme englanninkielen keskusteluryhmään, jota ohjaa englantia äidinkielenään puhuva opettaja. Ajattelin, että voipi olla liian vaativa ryhmä minulle. Etukäteen pelkäsin nuoria, jotka nykyään jo puhuvat todella sujuvasti. Ovat käyneet vaihto-oppilaina ja koulussakin kieliä opetetaan puhumaan. Minun kouluaikana tankattiin melkein pelkästään kielioppia, joka pelotti pitämään suun visusti äänettömällä, koska ne kielioppivirheet olivat pahinta, mitä opettaja tiesi tai ainakin epäonnistuminen näkyi todistuksessa rumana merkkinä.

Voi, voi, turhaa oli sekin ennakkopelko. Ryhmä, jossa käyn on päiväryhmä ja siellä on juuri samanlaisia mummoja ja vaareja kuin minäkin. Toiset tietenkin puhuvat sujuvammin kuin toiset, mutta niinhän se on elämässäkin.

Tämä kielen opiskelu sai nyt uutta ulottuvuutta lukumummitoimintaankin. Huomasin, miten tärkeää on lukea teksti ääneen. Ensin tekstistä ei ehkä ymmärrä mitään. Sanat osaa jotakuinkin lausua ääneen, mutta sisältö jää hieman epäselväksi. Toisto on avainsana. Tietoinen keskittyminen ja sanojen kuunteleminen avaa myös kanavat ymmärrykselle. Pelkkä kirjainten tuijottaminen kun ei sitä ymmärrystä saa mitenkään aikaiseksi.

Kun opettelee lukemaan, kannattaa valita itseään kiinnostavia tekstejä. Silloin lukeminen on kivaa.

Tässä männä päivänä Kuopukseni laittoi linkin englanninkieliseen teksiin, Miksi tomaatit eivät maistu. Harrastelijapuutarhurina ja intohimoisena tomaatin ystävänä polotin koko pitkän teksin ääneen. Yllätyksekseni ymmärsin sisällön.

Elokuvakerhossa saamme näytettävistä elokuvista kirjoitetun arvostelun paperilla. Joskus paperin toisella puolella on myös arvostelu englanniksi. Oujees! Nykyään luen senkin kotona ääneen.

Kansakoulussa, silloin kauan sitten, lapsilla oli muistokirjoja, johon lapset ja opettajat kirjoittivat muistolauseita ja liimasivat sopivan kiiltokuvan. Tämä laulunopettajan muistokirjoitus on ollut mielimuistolauseeni. Opettajan kaunista käsialaa ihailin kovasti. Muistokirja oli pitkään ”kadoksissa”, mutta verkkokalvoilleni oli piirtynyt tuo lause ja juuri tuollaisena sen muistin. Ja oikeasti: Oppia ikä kaikki!