sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Kirjoista

Ajattelin kirjoittaa kirjoista, lukemisesta. En ole vuosiin jaksanut oikein syventyä kirjoihin, vaikka lapsena ja nuorena olin ahkera kirjastossa kävijä. Sain viime jouluna kirjalahjakortin ja käytin sen äänikirjaan. Siitä alkoi ihan hurja ihastuminen äänikirjoihin. En sano kehuakseni, että olen tänä vuonna kuunnellut 146 äänikirjaa, koska määrä eikä mikään kilpailu ole tavoitteeni. Kerron tuon ihan omastakin mielestäni hurjan määrän siksi, että itsekin saan käsityksen, miten kirjoihin hurahtanut olen.

Sitten sain tyttäreltäni lahjakortin BookBeatiin, ensin tutustumista varten, sitten rajattoman kuunteluoikeuden kuukaudeksi ja itse sain oikeudet Celian huimaan tarjontaan. Celia on tarkoitettu lukemisesteisille. BookBeatissa on melkoisen tuoreitakin teoksia, mutta niitten kuuntelemista rajoittaa aika, eikä eläkeläisen kukkaro aina salli sellaista ylellisyyttä. Celiassa taas voi rauhassa kuunnella kirjan halutessaan vaikka useampaankin kertaan ilmaiseksi.



Aluksi kirjoitin ihan huvin vuoksi kalenteriin lukemani kirjat, mutta sivut loppuivat kesken, joten aloin kirjoittaa ne taulukkolaskenta-tiedostoon. Yhdessä sarakkeessa on lyhennelmä kirja-arvosteluista tai kustantajan kirjaesittelystä ja muutama sana omista havainnoistani. Toisessa taulukossa on toivelista.

Ihan hiljattain olin kuunnellut peräkkäin kaksi kirjaa, joka oli yhtä tuskaa. Toisessa oli vanha uudelleen digitoitu äänitys, joka ei tuonut lukijalle oikeutta. Kirja oli osittain murteella kirjoitettu. Se taas vaatii lukijalta murteen osaamista, joka ei sekään tuon kirjan lukemisessa valitettavasti toteutunut. Toinen oli muuten vain tylsä kirja ja olin siksi pettynyt. En päässyt tutuiksi jälkimmäisen kirjan henkilöiden kanssa, vaikka minulla oli hyllyssäni ihan painettukin versio, jota olisin voinut selata epäselvissä kohdissa. En vain koskaan ole jaksanut sitä lukea, eikä kuunteleminenkaan tuottanut tyydytystä, vaikka ihan todella yritin siihen keskittyä. Minulla ei ole tapana lopettaa kesken aloittamaani, joten sitkeästi jatkoin loppuun asti.

Seuraavan kirjan esittely ei vaikuttanut kiinnostavalta, mutta koska se oli saanut hyvät arvostelut, ajattelin kestää vielä yhden tylsyyden. En tiedä, johtuiko huikea kuuntelukokemus kahdesta epäonnisesta, mutta tästä nautin täysillä:



Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Olen tuohon tiedostooni kirjoittanut: Enpä olisi uskonut, että joku 1500-luvun keskiaikainen kirkko, rottien pyhimys, tai kirkkomaalarit olisi mitenkään mielenkiintoinen kirja. Se oli kuitenkin saanut hyvät arvostelut ja ajattelin, että kahden ikävähkön kuuntelukomuksen jälkeen varmaan yksi lisä kärsimystä saa nyt menetellä. Siirryn sitten mukavampiin kirjoihin. Miten väärässä ihminen voikaan ennakkoluuloineen olla! Toki taide ja eri menetelmät kiinnostaa minua, että ehkä minä tuonkin kuuntelukokemuksen vielä kestän. Upea kirja, mielenkiintoisesti kerrottu, henkilöhahmot toden tuntuisia. Nyt kiinnostaisi mennä katsomaan Hattulan kirkkoa.

Välillä tunnen itseni huonoksi ja epäkelvoksi ihmiseksi, koska minusta tuntuu, että oikeita kirjoja kunnioittavat ihmiset halveksivat äänikirjoja kuuntelevia. En kuitenkaan tunne mitään intohimoa selailla ja pitää oikeaa kirjaa käsissäni. Kirjahyllyssäni on lukematon määrä lukemista odottavia kirjoja, mutta en vain jaksa. Kuningasajatukseni onkin kuunnella osan niistä äänikirjoina ja sitten lahjoittaa ne kirjaston vaihtotiskille. Haluan päästä tavaroista eroon ja siihen kuuluu myös kirjahyllyn karsiminen.



Nyt minulla on kuuntelussa mielenkiintoinen kirja, joka jälleen kustantajan esittelemänä kuulostaa tylsähköltä. Irene Vallejo: Papyrus. Noin kirjan puolessa välissä on luku Intohimoinen suhde sanoihin, jota olen muutaman kerran kelaillut taaksepäin mielenkiintoisten ajatusten takia. Siinä pohditaan minkälaiset kirjat ovat lapsille ja nuorille vaaraksi, etteivät he saa huonoja vaikutteita. Muutamia klassikoita on kirjoitettu uudelleen epäsopivien sanojen takia. Esim. Mark Twainin Huckeberry Finnin ja Tom Sawerin seikkailut olivat vaarassa joutua poistettaviksi koulujen lukuohjelmista, koska niissä oli nykyaikaan sopimattomia sanoja. Sanat poistettiin ja muutettiin nykyaikaan sopivimmiksi, jotta kirjoja edelleen voitiin koulussa käyttää.

Kirjassa pohditaan: ”Ovatko lasten ja nuorten kirjat moniulotteisia kirjallisia teoksia vai käytösoppaita. Siistitty Huckleberry Finnkin saattaa opettaa nuorille paljon, mutta erään olennaisen opetuksen se heiltä riistää: sen, että oli aika jolloin...” käytettiin sanoja, joita ei enää pidetä hyväksyttävinä. Emme voi poistaa kirjoista kaikkea, mikä olisi epäsopivaa, päinvastoin silloin he eivät osaisi tunnistaa sitä, että pahuutta on.

Lause, joka herätti minut kelaamaan kirjaa luvun alkuun oli: ”Tietynlaisen epämukavuuden sietäminen on osa lukukokemusta.”

Teksti jatkuu: ”Huolen herääminen opettaa paljon enemmän kuin helpotus. Voimme kaunistaa kaiken menneisyyden kirjallisuuden kirurgisin operaatioin, mutta silloin se ei enää selitä meille tätä maailmaa, jossa edelleen elämme. Ja jos lähdemme sille tielle, ei pidä ihmetellä, jos nuoret sitten jättävät lukemisen sikseen... ja vaihtavat kirjat PlayStationeihin, sillä silloin he voivat tappaa väkeä rauhassa ilman että se on mikään ongelma kenellekään.”

Kirjasta sain myös lohtua tähän kuuntelijan asemaani. Siinä muistutettin, että oli aika, jolloin lukemisen taito oli vain harvoilla. Silloin kuunneltiin tarinoitten kertojia ja mentiin kuuntelemaan kirjanoppineita.

Kirjassa oli tosi paljon mielenkiintoista kirjojen ja kirjoittamisen historiaa. Totuuden nimissä täytyy sanoa, että en ole varma, olisinko kuitenkaan jaksanut lukea kirjaa, kuunteleminen oli niin paljon helpompaa.

Ja kyllä, kuuntelemallakin oppii. Esimerkiksi kirja-arvostelijat loistavat oppineisuudellaan ja käyttävät sivistyssanoja, jotka eivät kuulu jokapäiväiseen sanastooni. Välillä pitää googlettaa ja ihmetellä, kun suomen kielessä on sillekin sanalle ihan kelpo synonyymi, samaa tarkoittava sana. Silloin herää ajatus, että ihanko laiskuuttaan käyttävät sivistyssanaa, kun suomeksi pitää usein käyttää vähän pitempää ilmaisua.