Maria Nyckelpiga

Eilen istuin pihalla ihanassa auringonpaisteessa siistimässä perennapenkkejäni. Maa oli vielä vahvasti routainen, mutta pinnalta lähti hyvin lehdet ja sammaleet. Lehtien alta ilmestyi sievä ystäväni leppäkerttu, Maria Nyckelpiga ja samassa muistui mieleen tapaus lapsuudesta.

Olin oppikoulun toiselle luokalla, siis 11 vuotias. Meillä oli ihan kiva ruotsin ope, Elsa Holmberg. Kerran meillä oli läksynä runo Maria Nyckelpiga. 11- vuotiaana tuntui hyvin todennäköiseltä, että runo leppäkertusta ei voi olla niin tärkeä, että siihen viitsisi kauheasti panostaa. Siispä kukaan ei ollut vaivautunut lukemaan läksyä.

Kun opettaja yritti tentata, mitä ymmärsimme runosta, ei yksikään käsi noussut. Opettaja yritti vielä ahkerilta ja ujoimmilta jotain kysellä, eikä kenelläkään ollut hajuakaan, mistä keskusteltiin, suuttui opettaja silminnähden. Seuraavaksi kerraksi JOKAISEN piti opetella runo ulkoa. Sillä hetkellä Elsa oli todella vihaisen tuntuinen ja se ei tuntunut kivalta. Pikkuisen pelottikin.

Muistan runon vieläkin ja minusta se on varsin herttainen ja opettavainen. Esikoisen lapset Ykkönen, Kakkonen ja Kolmonen ovat käyneet ruotsinkielisen kielikylpykoulun. Kolmonen on vielä sillä tiellä. Hän täyttää kohtsillään 12. Silloin tällöin olen lapsukaisille lausunut runon, kyllä mummokin ruotsia osaa -tyylillä.

Maria nyckelpiga satt och grät på en blad
”Inte kan jag, inte kan jag nånsin bliva glad.”

??? Då kom dit majbacken och sad (tämän olen todennäköisesti keksinyt itse, että lapset ymmärtävät, missä mennään).

”Å, kärä lilla nyckelpiga”, majbaggen sad
”varför kan du, varför kan du inte bliva glad?”

”Jo, sex svarta prickar på skalet bär jag ju
och modet i år - ack, det är att bära sju.”

”Men kära lilla nyckelpiga sorg inte så,
jag tycker”, sa majbacken, ”att du är söt ändå.”

”Säger du det”, sa nyckepiga och log
”Ja, kanske, ja kanske, att sex prickar är nog.”

Ne, joille pakkoruotsi on ollut ylivoimaista, menee runo erittäin vapaasti muunneltuna suurin piitein näin:

Maria Leppäkerttu istui lehdellä ja itki:

”Koskaan, en koskaan enää voi olla iloinen.

Toukomehiläinen kysyi, jotta muruseni, mikä mättää, miksi et voi olla iloinen?

”No, kun mulla on on kuusi tatskaa selässä,

ja muoti tänä vuonna – pirskatti soikoon, on sellainen, että niitä pitääkin olla seitsemän.”

”Mutta rakas pikku leppis, äläpä huoli!

Minusta sinä olet silti too-osi söpö.”

”Oi, oletko sitä mieltä”, sanoi leppis hymyillen.

”No, ehkä – varmaankin kuusi tatskaa riittää.”

Siinäpä kaikille muodin orjille ja ulkonäköönsä tyytymättömille. Olet kaunis juuri sellaisenaan, mieluummin ilman botoxia ynnä muuta ylimääräistä hömpötystä.

Elsa, kiitos elämänohjeesta!

Ruotsinkieliset lastenrunot ovat olleet minulle kovasti mieluisia muutenkin. Aina syksyisin, kun olemme poimimassa suppiksia (suppilovahveroita) Sipoon metsissä, laulan hiljaa ääneen Mors Lilla Ollea. Silloin löytyy aina hyviä suppispaikkoja ja karhut ovat ainakin toistaiseksi pysytelleet näkymättömissä. Enkä varmaan olisi yhtä rohkea kuin pikku Olle.

Nyt kuitenkin toivotan ihanaa kevättä kaikille! Menkää ulos keräämään luonnon D-vitamiinia!