Minäkö kiusaaja?

Lapset osaavat olla ilkeitä ja monasti ajattelee, mitä me aikuiset voisimme tehdä. Tiia blogissaan Minäkö keski-ikäinen kirjoitus Ei haukku haavaa tee, sai minut ajattelemaan montaa asiaa omasta lapsuudestani.

Aika minun lapsuudessani oli toinen. Kansa oli juuri selvinnyt sodasta, kuka mitenkin. Helsingin Kalliossakin vallitsi viidakon lait. Vanhemmilla ei ollut aikaa puuttua lasten keskinäisiin kinasteluihin, mutta ainakin meillä asioista keskusteltiin. Ainoa neuvo oli se, että pitää pitää puoliaan, välttelee huonoa seuraa ja ilkeitä ihmisiä - ja namusetiä.

Olin ainoa lapsi. Äitini oli yksinhuoltaja. Hän olisi halunnut tehdä minusta prinsessan, mutta minä olin pikemminkin Pikku Myy, vaikka en silloin tiennyt Muumeista mitään. Peppi Pitkätossu oli se, johon helposoti samaistuin, kun opin lukemaan.

Valokuvissakaan en nauranut käskystä, jos ei naurattanut.

Arena-talon leikkikoulussa. Minä istumassa huonoryhtisenä keskirivissä neljäs oikealta.

Toisen Linjan kalliolla leikkikoulun ulkoilupäivänä. Minä takarivissä kolmas oikealta. Paikalla on nykyään Kallion virastotalo ja Helsingin Kaupunginteatteri.

Muistan muutaman opettavaisen tarinan leikkikoulusta eli lastentarhasta (silloin päiväkoteja kutsuttiin noilla nimillä), jolla minusta tehtiin yhteistyökykyinen ja vastuunsa tunteva kansalainen.

Kiusaajako?

Olimme kokoontuneet isoon saliin johonkin yhteiseen piirileikkitilaisuuteen. Piti valita pari. Minä olin yksinäinen susi. Eräs poika rohkeasti tarttui minua kädestä, olisi ottanut parikseen. Minuapa ei moinen piirileikki huvittanut ja riuhtaisin käteni irti ja kieltäydyin kunniasta töksähtävään tyyliini. En nyt ainakaan pojan pariksi halunnut. Tädit yrittivät houkutella ja viimein melkein pakottamalla vaativat. Minä suutuin oikeasti ja sanoin, että perkele, en mene. Täti tarttui minua kädestä ja lähti kuljettamaan kohti pesuhuonetta. Siellä suuni pestiin saippualla. Se oli varmaankin mäntysuopaa. Hirveän pahan makuista. Olin nolo ja nöyryytetty. Sain istua sivummalla katsomassa muitten piirileikkiä. Vai meninkö vapaaehtoisesti mukaan? Sitä en muista.

Sen jälkeen en kyllä koskaan ole pakkeja antanut tansseissa, mutta ei minua kyllä usein haettukaan, vaikka olisin nuorena neitona ja aikuisenakin tykännyt tanssimisesta ihan valtavasti.

Varasko?

Toinen tapaus liittyy varastamiseen. Tykkäsin piirtämisestä ja arvelin, että äidilläni ei olisi varaa ostaa väriliituja. Niinpä piirustustunnilla pistin yhden väriliidun esiliinani (silloin leikkikoulussa tytöillä piti olla esiliina) taskuun. Kotona äiti löysi jo kokonaan unohtamani väriliidun ja tivasi, mistä olin sen saanut. Siinä itku kurkussa tunnustin, että olin ottanut sen leikkikoulusta. Äiti piti puhuttelun varastamisesta. Mielikuvissani jo kolkuttelin vankilan portteja. Seuraavana päivänä minun oli määrä itse palauttaa liitu ja sanoa vaikka valkoinen valhe, että se oli unohtunut taskuuni. Myöhemmin äiti on nauraen kertonut, että hän näki ovella seistessään, kun menin huoneeseen, otin liidun taskustani ja heitin sen kiireesti kaapin alle. Ajattelin, että jos liidun katoaminen oli havaittu, se kyllä löytyisi siivotessa kaapin alta. Tai sitten voisin jopa olla apuna kadonneen liidun etsinnässä. Näin selviäisin sillä kertaa vankilareissulta. Kauhuissani kävi mielessä, että jospa edellisenä päivänä oli siivottu ja silloin ei liitua kaapin alla ollut.

Nirsoko?

Kolmas traumaattinen kokemus oli ruokailu. Joulun aikaan oli tarjolla lipeäkalaa. Silloin sen valmistamisessa koko lähitienoo haisi aivan kamalalle. Se kauhea haju nenässä olisi pitänyt syödä iljettävää limanuljaskaa. Eihän se mennyt alas, ei sitten millään. Oksennus siinä tuli ja sain istua ruokapöydässä iltaan saakka (niin minusta tuntui) lautasen ääressä. Ei minun sitä sitten tarvinnut oikeasti syödä. Tulipahan kuitenkin mietittyä laulun Mustaa Saaraa, joka riutui sairasvuoteellaan.

Vasta aikuisena, kun oma Esikoiseni kävi joulun alla äitini luona herkuttelemassa lipeäkala-aterialla, (jota en itse suostunut koskaan valmistamaan), suostuin kerran maistamaan sitä. Ei se ihan kamalalle maistunut, mutta silti meni kymmeniä vuosia, ennenkuin itse sitä valmistin. Viime uutena vuotena vihdoin poikaystävä pyysi ja lupasin sitä valmistaa. Ihan hyvää se oli. Sen jälkeen olin kylläkin neljä päivää sairaalassa tiputuksessa, josta tuolla olen aiemmin kertonut. Lipeäkala ei tietenkään ollut sairaalareissuun syynä, vaan hervoton pähkinämättö.

Tiian blogin kommenteista oli ihana huomata, että on niin paljon vanhempia, jotka oikeasti välittävät, keskustelevat lasten kanssa käyttäytymisestä ja näkevät huolta siitä, että lapsi ymmärtää ottaa huomioon myös toiset. Eivät kaikki onneksi ole niin itsekkäitä, kuin välillä saattaa kuvitella.