perjantai 21. helmikuuta 2014

Neulakintaat

Olen joskus nähnyt ja kuullut puhuttavan neulakintaista. Se kinnasmalli ei silloin saanut minua syttymään, vaikka yleensä pidän mitä erilaisimmista käsitöistä ja tekniikoista. Minusta kinnasmalli oli ruma. Sattuman, joka herätti kiinnostukseni, piti puuttua peliin.

Kuopus oli tulossa taksilla kotiin Auroran sairaalasta borrelioosihoidoistaan. Matkalla kuljettaja kysyi: "Oletko käsityöihmisiä?" Kuopus siihen, hiukan epäröiden että joo-o. "Tiedätkö mikä tämä on", kysyi kuski. "No, joku neula." "Tiedätkö, mihin sitä käytetään?" "Ehkä verkon kutomiseen", arveli Kuopus.

Matkan aikana kuljettaja oli selostanut neulakintaista, kinnasneuloista, tekniikasta ja äidistään, joka valmistaa neulakintaita ja miten hän yhteistyössä äitinsä kanssa oli päätynyt valmistamaan juuri sen mallisen neulan monen kokeilun ja testaamisen jälkeen.

Antoisan keskustelun päätteeksi Kuopus osti kuljettajalta kaksi neulaa, toisen itselleen ja toisen minulle.

Kun etsin tietoa neulakintaista, tekniikka alkoi kiinnostaa. Menetelmää on käytetty jo paljon ennen, kuin sukkapuikkoja on keksittykään. Työohje näytti kuitenkin monimutkaiselta, enkä saanut ohjeista mitään selvää. Neulakintaitten historia on niin kiehtova, että päätin opetella taidon.

Monipuolisen Kansalaisopistomme kevään ohjelmassa esiteltiin kinnasneulakurssi, joka kokoontui neljänä keskiviikkona kolme tuntia kerrallaan. Siispä sinne. Ohjelmassa mainittiin, että ensimmäisellä kerralla harjoitellaan tekniikkaa, toisella kerralla aloitetaan lapasten tekeminen.
Oikeanpuoleinen mytty on ensimmäisiä harjoitelmia, vasemmalla homma alkaa sujua
No, eihän se ihan noin mennyt. Tekniikka oli yllättävän vaikeaa omaksua. Etenkin aloitus oli vaikeaa. Vasta kolmannella kokoontumiskerralla aloin hahmottaa, miltä työn pitää näyttää ja miten neulaa pujotetaan, miten lanka ja työ pidetään kädessä aloitettaessa ja miten työn edistyessä. Monta aloitusmyttyä oppiminen vaati, mutta sitten työskentely olikin jo antoisaa.

Se kolmas kerta olikin merkityksellinen. Minulla oli syntymäpäivä juuri sinä päivänä. Esikoinen oli Kakkosen ja Kolmosen kanssa tulossa kylään Runebergintorttujen kanssa. Sanoin, että minulla on illalla kinnasneulakurssi, mutta ihan hyvin voin jäädä sieltä pois, en kuitenkaan opi tekniikkaa. Onneksi Esikoisella oli kiire kotiin, joten sittenkin menin vielä yrittämään aukeaisiko ymmärrys sillä kertaa. Olipa hyvä syntymäpäivälahja se. Oppimisen lahja. Olen todella alkanut pitää työmenetelmästä ja mallikin näyttää silmissäni jo ihan kauniilta.

Ensimmäisistä lapasista ei tullut ihan saman kokoiset, mutta ihan siedettävät kuitenkin. Nyt on menossa toinen pari, johon olen itsekin tyytyväinen.

Ostin opettajalta lisää erilaisia neuloja, jotta kahta lapasta voi neuloa samanaikaisesti, jolloin niistä saa parhaiten saman kokoiset. Luinen neula tuntuu aika mukavan liukkaalta ja se alkuperäinen taksikuskin neula on myös hyvä ja kaarevana sillä on helppo pujottaa lanka työn läpi.

Kun näytin ensimmäisiä kintaita Ykköselle (20 v), hän totesi, ettei todellakaan pahastuisi, jos sellaiset saisi.

Onpa mummolla taas uusi mukava harrastus.

Netistä löytyy hyviä videoita ja ohjeita, mutta minun kokemukseni mukaan niistä on hyötyä, kun on ensin oppinut tekniikan kädestä pitäen. Tuskin olisin jaksanut opetella tekniikkaa useita tunteja videoita katselleen. 
Naulakinnastekniikassa lanka ei juokse kerältä, vaan se katkaistaan sopivan mittaiseksi.
Villalanka voidaan jatkaa pyörittämällä säikeistään avattua lankaa kostutettujen kämmenien välissä huovuttamalla.
Pitkä langanpätkä (6-15 m) punotaan esim. sormivirkkaamalla löyhiä ketjusilmukoita.

Tässä on valmistumassa jo toinen neulakinnaspari

maanantai 17. helmikuuta 2014

Pyöreitä vuosia

En ole mikään juhlijatyyppi, enkä varsinkaan juhlien järjestäjä. En juurikaan kutsu ihmisiä edes kotiini.

Kun tänä vuonna täytin pyöreitä vuosia, ajattelin aika varhaisessa vaiheessa, että haluaisin juhlia synttäreitäni isosti. Olen syntynyt Runebergin päivänä ja yleensä minulle riittää, kun syntymäpäivänäni liputetaan Runebergille ja minulle.

Olin päivän ikäinen, kun Helsinkiä pommitettiin. Sitä kesti sillä kertaa kaksi päivää. Äiti on kertonut, että hän kaappasi minut syliinsä ja juoksi ikkunoiden helistessä Naistenklinikan pommisuojaan. Minusta tuntuu, että olen syntynyt kultalusikka suussani. Onhan syntymäni kunniaksi ammuttu oikein urakalla, kuin kuninkaallisille, vaikka eivät ne toki kunnialaukauksia olleet.

Dramaattisesta alusta huolimatta olen saanut kuitenkin elää hyvän elämän. Suuri sukuni on entisestään kasvanut rakkaitteni avioliiton myötä. Minulla on vielä kultaakin kalliimpia lapsuudenystäviä, joista olen todella iloinen, rakkaita opiskelukavereita, joiden kanssa tapaamme säännöllisesti ja ihania aikuisiän ystäviä, joiden kanssa on paljon yhteistä jakamista. Niinpä alkoi juhlien suunnittelu ja sopivan juhlapaikan etsiminen.

Stadin slangilla on tapana kokoontua säännöllisesti Ravintola Kaisaniemessä, joka tuntui mukavalta paikalta jo senkin vuoksi, että ympäristö on minulle tuttua lapsuusajoista lähtien. Kaisaniemen Linnunlaulussa olen palavasti rakastunut ensimmäisen kerran. Rakastuin kiertävän sirkuksen esiintyvään taikuriin, Kalanuun juuri niin intohimoisesti, jota voi kokea vain 15 vuotiaana. Kävimme ystävieni kanssa norkoilemassa sirkuksen aidan takana, jotta näkisimme edes vilahdukselta palavan rakkautemme kohteen. Onnemme oli huipussaan, kun taikuri toi meille valokuvansa. Sanoitin jopa laulun: I love you, only you-u Ka-a-la-nuu. Melodia oli sama, jota soitettiin taikurin esiintyessä. Vuosia lauloin laulua katsellen kaihoten ihastukseni kuvaa, salaa tietenkin ja suunnittelin jonakin päivänä lähteväni itsekin sirkukseen.

Lähes vuosi ennen juhlapäivääni, olin saanut tarjouksen erilaisista ruokailuvaihtoehdoista ja varattua paikan seuraavan helmikuun 8. päiväksi. Valitsin listalta tällaiset vaihtoehdot. 

Sain oikein kuningasajatuksen, että haluaisin myös jotain ohjelmaa juhliini. Olen harrastanut afrikkalaista tanssia parikymmentä vuotta. Ystäväni pyytävät välillä, että näyttäisin millaisia liikkeitä tanssiin kuuluu. En koskaan ole suostunut, vaan sanonut, että pitäisi lämmitellä lihaksia, pitäisi olla rumpurytmiä yms. enkä harrasta afroa esiintyäkseni, vaan virkistykseksi ja ja liikunnan riemusta.


Hyvissä ajoin kysyin afro-opettajaltani, suostuisiko hän esiintymään jonkun pienen ryhmän kanssa synttäreilläni ja myöntävän vastauksen saatuani, aloin ihan tosissani miettiä juhlien järjestämistä ja mahdollista ohjelmaa.

Ilokseni myös ensimmäinen afro-openi suostui tulemaan juhliini. Tässä näytteemme.

Nuorin tätini on lapsesta saakka harrastanut lausumista ja häneltä pyysin runoa, jolla hän lapsena sai ihokarvani kauhusta nousemaan. Lauri Pohjanpään Vanha Kartano on runo, josta olen kirjoittanut vanhassa blogissani (täällä pohjustus runoon ja täällä runo kokonaisuudessaan). Tätini kauhistui, että eihän se ole mikään syntymäpäiväruno. Osasin perustella pyyntöni riittävän hyvin ja pienen pakon edessä hän taipui. Niinpä oli juhlarunokin jo esityslistalla.

Musiikki olisi myös mukava ohjelmanumero. Kolme veljestä, serkkuani ja heidän lapsensa ovat kokeneita esiintyjiä, joten heille esitin pyynnön musiikkinumerosta ruokapalkkaa vastaan. Ohjelman runko olikin sitten valmiina.

Vieraslistaa suunnitellessa ja kustannuksia miettiessä ajattelin, että noin 100 henkilöä olisi ehdoton maksimi määrä. Suuremmalle joukolle rahkeeni eivät yksinkertaisesti riittäisi. Kauhukseni kutsulistaan kertyi lähes 130 nimeä. Ketään ei olisi voinut jättää kutsumatta ja muutama tärkeänä pitämäni henkilö vielä puuttui listasta. No, johonkin se raja on vedettävä ja niin lähtivät kutsut joulun jälkeen vastaanottajille. Ajattelin, että konkurssihan tässä tulee, mutta tulkoon.

Määräpäivään ilmoittautui 83 henkilöä. Hyvä! Alkoi istumajärjestyksen ja ohjelmalistan suunnittelu. Siinä riittikin puuhaa. Kun viimein sain monen harjoitustulostuksen jälkeen rungon valmiiksi ja aloin tulostaa lopullista 6-suvuista ohjelmalehtistä, noin puolessa välissä loppui mustekasetin väri, eikä kotona ollut uutta kasettia. Mustekasetin metsästäminen olikin sitten melkoista salapoliisityötä, mutta vaikeudet on tehty voitettavaksi.

Aika suuri työ oli myös kuvien etsiminen monikymmenvuotisesta elämästäni. Teetin kolme samanlaista valokuvakirjaa juhlissa katsottavaksi. Tyttäreni saivat omansa muistoksi ja yhden jätin itselleni. Minulla oli myös iso kirja 50-vuotisjuhlistani kuvineen ja toivoin vieraitteni kirjoittavan saman kirjan loppuun jotain, ikäänkuin vieraskirjaan, joka jää muistoksi kahdesta juhlastani yksissä kansissa.

Juhlalauantaita odottaessa oli aika panostaa itseensä. Alkuviikosta kävin jalkahoidossa ja sain lämmikkeeksi tällaisen otuksen.

Kädet ja kynnet laitettiin juhlakuntoon. Kampaajallakin kävin leikkauttamassa hiuspehkoni, koska aloin muistuttaa kyntöruunaa, kuten entisellä pomollani oli tapana sanoa.

Olin toivonut, ettei juhlapaikalle tuotaisi esinelahjoja, ei edes kukkia. Pari ystävää ratkaisi kiellon lähettämällä lahjat postitse kotiini.

Marjatta, joka on kuvaamataidonopettaja ei käsityöopettaja, kuten virheellisesti olin ensin kirjoittanut. Hän on kuitenkin sellainen kädentaituri, että mokani annettaneen anteeksi. Monitoimitaituri lähetti itse tehdyn hienon Neulaneidin. Pään ja kädet Marjatta on valmistanut keramiikasta, neulatyynymekko on huovutettua villaa. Huomaa myös neidon avainnippu. Edellisen neulatyynyni on Kuopus valmistanut ala-asteella ja se oli oikeasti tullut tiensä päähän. Nyt raaskin luopua siitä - ehkä.

Sylvialta sain hervottoman ison pussukan toivottuja siemeniä kevätkylvöihin.

Pirjo uhmasi kieltoa ja toi Pieksämäeltä asti itse tekemänsä ihastuttavan lasityön. Olen joskus ihaillut hänen samanlaista työtään ja hän varmaan muisti, että sellaisesta olin tykännyt. Minusta se on kaunis ja muista esineistä poiketen, tälle löytyi paikka helposti.

Susanna ajatteli, että kun neulon niin paljon sukkia ja lapasia muille, ei minulla tietenkään ole aikaa itselleni niitä valmistaa. Oikeassa oli ja kauniit sukat hän oli minulle neulonut. Sukan varteen oli piilotettu myös puikkomitta ja silmukkamerkkejä. Tarpeellisia kaikki.

Juhlista jäi hyvä mieli ja mukavia muistoja.