maanantai 29. kesäkuuta 2020

Pioni 'Kesähamonen', mitä ihmettä!


Vanhimpia kaunokukkia pihallani on Pioni 'Kesähamonen'. Olen saanut sen kauan sitten äidiltäni, joka oli saanut sen ystävältään. Lajinimeä ei kasveilla niihin aikoihin ollut tai sitä ei pidetty tärkeänä. Eräs pioni-asiantuntija on sittemmin nimennyt kasvin Kesähamoseksi, joka sopii sille mielestäni varsin hyvin.



Kesähamonen on myös aikaisimpia kukkijoita pihallani. Yleensä jo toukokuussa sen komeat nuput lupailevat silmänruokaa pikapuolin.
Pörriäisetkin tykkäävät Kesähamosestani

Kasvi on siitäkin mukava, kun se ei vaadi minkäänlaista hoitoa. Se kukkii lyhyen ajan, tekee siememet, ripottelee (tai minä ripottelen) siemenet erilaisiin paikkoihin ja sitten se päättää, mikä paikka on hyvä jatkaa elämää.
Uusia pikkutaimia on pihallani siellä täällä. Muutama vuosi siinä menee, että niistä kasvaa vankka kukkiva pikkupensas, mutta sitä ennen vanhat, jo suuriksi kasvaneet yksilöt kukkivat uskollisesti vuodesta toiseen.
Lehtikomposti näyttää mukavalta muutenkin, mutta kun se saa seurakseen tuollaisen kaunottaren, niin viehättää se toivottavasti jo vaativampaakin katsojaa.

Tänä vuonna ensimmäisen kerran pullea kukkanuppu pienessä taimessa ei ollutkaan punainen, vaan vaalea, vähän kellertävä, jossa häivähdys vaaleanpunaista. Jännittyneenä tarkkailin, mitä tuleman pitää. Juuri vähän ennen nupun aukeamista, lähdin mökille ja vannotin kasvien sijaishoitajaa kuvaamaan kukan, kun nuppu aukeaa.

Kuuliaisesti kasvien kesähoitaja kaiken muun lisäksi hoiti kuvaajan virkaa. Enpä olisi tätäkään nähnyt, jos ei olisi hyviä kavereita.

Nyt minulla on vaalea Kesähamonen punaisten lisäksi. Pitää ottaa siemenet talteen ja katsoa, mitä jälkeläisistä tulee sitten joskus.

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Maa-artisokka


Nyt on taas se aika vuodesta, kun pihatyöt alkavat kutsua. Tänä talvena ei lunta juurikaan tullut Keravan korkeudella, joten hiukan pelkäsin kasvien selviämistä ilman lumipeitettä. Roudassa maa on vieläkin paikoitellen, mutta lavakauluksissani se on jo sulanut, että lavojen kunnostamiseen olen päässyt. Aikaisista pihatöistä kerroinkin jo edellisessä, maaliskuun piha- ja puutarhapostauksessani.

Koskaan aikaisemmin en muista nostaneeni maa-artisokkia ennen huhtikuu puolta väliä. Yleensä puuha on jäänyt toukokuulle. Mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Maa-artisokka syyskuussa
Maa-artisokka on nykyään mielestäni hyvän makuinen. Kun aloitin sen kasvattamisen melkein 40 vuotta sitten kaupungin vuokratontilla, tuli satoa todella paljon. Teimme siitä erilailaisia ruokia, vaikka maku oli mielestämme vähän outo. Lopulta tuli totaalinen kyllästyminen, enkä vuosiin halunnut enää minkäänlaista maa-artisokkaruokaa. Säilytin kuitenkin kasvin, koska se on ihan kiva iso perenna ja tiesin toki sen arvon. Muutettuamme omakotitaloon siirsin kasvin pihalleni ja pidin sen kurissa ja ojennuksessa, koska se leviää helposti. Nykyään kasvatan sitä lavakauluksessa, niin pysyy vähän paremmin aloillaan, vaikka kyllä se lavan altakin ylittää lähteä valloitusretkelle.

Osa korjatusta sadosta 10.4.2020. Tikut lavakauluksessa on katkaistuja maa-artisokan varsia, joista nostamalla suurimman osan sadosta saa talteen. Nyt keräsin vain reilun kilollisen. Myöhemmin kerään loput ja osan laitan takaisin maahan ja lisään multaa.
Vuonna 2017 olen kirjoittanut maa-artisokkasipsien valmistamisesta.
Ohjeen lopussa on myös muutama varoituksen sana, koska harvoin syötynä herkku saattaa aiheuttaa herkkävatsaiselle jonkinlaisia oireita (ilmavaivoja). Nyt eristyksen aikaan ei niin kauheasti ole väliä, ainakaan yksinasujalla. Antaa paukkua vain :D

Tein eilen Chocochilin ohjeen mukaan mukaeltua sosekeittoa maa-artisokista. Minun keittooni tuli vain maa-artisokkia, kasvislientä, valkoviiniä ja Oatlyn creme fraichea. En maustanut, en laittanut suolaa, koska kasvisliemikuutiossa on sitä ihan riittävästi. Mainitsinhan valkoviinin? 

Maa-artisokkia tässä kattilassa n. 1,5 kg
En kuorinut maa-artisokkia, koska se on aika työlästä. Pesin ne oikein hyvin ja keitin niitä ison kattilallisen. Osan jätin uunigratiinia varten. Keitto oli älyttömän hyvää, heräsin yöllä kuitenkin jonkinlaisiin jälkijäristyksiin. Keittoa jäi vielä täksi päiväksi. Aion jatkaa siedätyshoitoa.

Edit 11.4.2020

Maa-artisokkagratiini

Siitä isosta kattilallisesta jäi melkoinen määrä keitettyjä maa-artisokkia seuraavan päin gratiiniin.

Ainekset:
Viipaloituja keitettyjä maa-artisokkia ja perunoita
porkkana karheaksi raasteeksi vihannesleikkurilla
sipuli, 2 isoa valkosipulin kynttä veitsellä silpuksi
ainekset ladotaan vuokaan kerroksittain ja ripotellaan vähän suolaa
Kourallinen rouhittuja cashewpähkinöitä (nämäkin vihannesleikkurilla), Outleyn creme fraichea, juustoraaste ja mustapippuri sekoitetaan ja levitellään päällimmäiseksi.
Laitoin vielä pippurista ruokakermaa, kun näytti aika kuivalta.
Uuni n. 200 astetta, paistetaan n. tunti. Lopussa vähensin uunin lämpötilaa ja lisäsin muutaman juustosiivun.

Maa-artisokat kypsyy nopeammin kuin perunat, että ne olisi voinut laittaa raakanakin, mutta ei yhtään haitannut keitettynäkään.



Hyvää oli, nam!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Mannekiinikoulu


Kun nykyään nuorilla tuntuu olevan kauhea hinku tulla kuuluisaksi, he menevät laulukilpailuihin, ryhtyvät tubettajiksi tai vloggaajiksi. Minun nuoruudessa mentiin mannekiinikouluun toki myös siksi, että saattaisi ura aueta kuuluisana mannekiinina tai valokuvamallina vaikkapa ulkomaille asti. Kuitenkin ihan tavallinen tyttö meni tapakoulutukseen oikeastaan saadakseen vähän itseluottamusta ja rohkeutta liikkua ihmisten ilmoilla.

Olin keskikoulun jälkeen mennyt kesätöihin Helsingin postitalolle, Valtion puhelimeen puhelunvälittäjäksi. Siellä ystävystyin Mailiksen kanssa. Hän ehdotti, että lähtisen hänen kanssaan mannekiinikouluun. Epäröin aluksi, ei minua sellainen kiinnostanut. Olin aika arka ja epävarma ja ajattelin, ettei siitä mitään tulisi. Mailis oli ottanut selvää koulutuksesta, perusteli ja käännytteli minua sinnikkäästi. Minulla on ollut (on kai vieläkin) huono ryhti. Äitikin oli myötämielinen ja sanoi, että siellä oppisi varmaan edes kävelemään ryhdikkäästi. Niinhän siinä kävi. Alkoi matka mannekiinikouluun.

Mannekiinikoulun opettaja, rouva Sanelma Vuorre oli nuoren tytön mielestä aika ankara, vähän pelottavakin. Muutamat sen aikaisista opeista pätee vieläkin, mutta aika monessa on jo annettu periksi, otetaan vähän rennommin, tiukkoihin käyttäytymissääntöihin ei suhtauduta niin haudanvakavasti. Yksi hänen opeistaan on varsin käyttökelpoinen vieläkin. Hän sanoi jotain tyyliin: ”Ensin pitää tietää säännöt, sitten niitä voi rikkoa.” Hiljaisena kapinallisena, tuo oli minulle hyvä neuvo. Pitää tietää jotain asiasta, sitten voi laukoa totuuksia, kapinoida tai tehdä asioita toisin, kokeilla rajojaan. Vieläkin opettelen. En vieläkään hirveästi osaa enkä halua keskustella asioista, joista en tiedä riittävästi.

Ruokailu, käyttäytyminen, istuminen hametta käytettäessä ja luonnollisesti catwalk-kävely tulee opetuksesta ensimmäisenä mieleen.
Kyllä vain kauhistuttaa ja hämmästyttää ihminen, joka omasta mielestään on ihan fiksu, koska hän on akateemisesti sivistynyt. Sitten ruokaillessaan hän mässyttää äänekkäästi, suu auki, kieli ja ruoka on tipahtumaisillaan. Yäk! Juu, olen nähnyt.

Kulttuurin suurkuluttajana käyn paljon teattereissa ja elokuvissa ja se, miten myöhään tulevat pyllistelevät paikalleen, herättää minussa harmistusta. Vaikka jotkut kohteliaasti nousevat ylös, jos se on mahdollista, ei kuulu kiitoksen sanaa, ei edes ystävällistä nyökkäystä, koska eihän sitä nyt selkäpuolelta tarvitse. Muistaakseni esitys oli Martti Suosalon Luolamies-monologi. Istuin katsomossa jo hyvissä ajoin. Näyttelijä istui myös rennosto lavalla, kun väkeä päästettiin sisään. Lavalta hän jakeli ohjeita pyllistelijöille tyyliin: Ei rouva, ei noin! Kasvot paikan antajaan päin! Jotain huvittavaa hän aina keksi murjaista ja minulle tuli hyvä mieli, että muutkin vielä kiinnittävät asiaan huomiota.

Minulla ei ollut kunnianhimoa päästä mallin uralla etenemään, ne haaveet karsiutuivat onneksi jo melko varhaisessa vaiheessa. Hyvä ja onnellinen elämä on minulla ollut. Ns. pienistä asioista nauttiminen on minun juttuni. Huumoria ja iloa, ei hillitöntä bilettämistä tai suurta draama. Sitä voi katsoa vaikka elokuvissa. Kaikkea ei tarvitse kokea, voi oppia myös toisten ”erehdyksistä”.

Mannekiinikoulun jälkeen Mailis sai aika kivasti vaate-esittelijän pestejä. Minä en, mutta ei suuremmin kiinnostanutkaan. Kerran Mailis kysyi madamelta, miksi Pirkolle ei tarjota niitä töitä, johon madame: ”Neiti Koskisella on hiukset aina niin huolimattomasti.” Sitten hän heltyi ehdottamaan minua hiusmalliksi. Se oli ihan kivaa. Pääsi ilmaiseksi kampaajalle ja hiuksille tehtiin kaikkea ihmeellistä. Se pesti huipentui Kampaajien mestaruuskilpailuun Tampereella.

Mannekiinikoulu vuorostaan huipentui mannekiinikuningatarkilpailuun, johon oli pakko osallistua, mikäli mieli saada töitä sillä alalla. Sinä vuonna kilpailun voitti Kaarina Hiljander. Seuraavana vuonna Virpi Miettinen, joka kirjassaan kertoo pienehköstä skandaalista. Ote löytyy netistä haulla Mannekiinikuningatar. Oli aika kiva lukea ote tuosta kirjasta, koska siinä Virpi Miettinen kertoo yksityiskohtaisesti, mitä kaikkea koulussa opetettin. Kivoja, jo unohtuneita muistoja ryöpsähti mieleen.






Tuossa kampaajien Suomen mestaruuskilpailussa minulle tehtiin kaksi kampausta. Päiväkampaus oli kyllä minun mittapuuni mukaan enemmänkin juhlakampaus, se arvosteltiin parhaaksi. Toinen oli vanhan ajan rautakampaus, joka muotoiltiin kuumilla ”piippaussaksilla” (tekstissä käytetään termiä käherryssakset) ihan päänahkaa hipoen. Vanhan ajan piippaussakset eivät toiminet sähköllä, vaan ne kuumennettiin liekin päällä. Vähän kuumotti ja sai pelätä palaako päänahka. Ehkä kuvassa on siksi vähän kärsivän näköinen ilme. Onneksi oli taitava kampaaja. Kilpailun tuomaristo käänsi ja väänsi kiharoita ja laineita tarkasti ja tutki kampauksen hiusjuuria myöten. Toinen sija kampaajalle siitä esityksestä.
Meitä kuvattiin paikalliseen sanomalehteen


Minä kuvan keskellä raidallisessa kokouimapuvussa

Alhaalla mannekiinikuningatar Virpi Miettinen, josta myöhemmin tuli myös Miss Suomi.

Tässä kuvassa jo näkyy, että poseeraus alkaa jo vähän tympiä (toinen vasemmalla)

Tätä kuvaa nauretaan Ykkösen kanssa, kun minulla on jo tyystin kadonnut halu poseerata, ryhtikin lysähtänyt ja olen jo vähän ottanut etäisyyttä muusta porukasta.

Monsieur Eric teki minulle upean nutturakampauksen. Esiliina Essin kanssa hotellihuoneen parvekkeella.

Monsieur Eric työssään. Malli tuntematon.

Pääsimme toki rentoutumaankin. Mailis keskellä ja minä hänen oikealla puolellaan.

Yökerhokierroksella. Kuvassa Mailis oikealla, minä vasemmalla

Vuonna 1963 ei ollut ihan tavallista nuoren naisen päästä ulkomailla. Ensimmäisen etelän matkani Mallorcalle tein mannekiiniporukan kanssa. Meistä pidettiin hyvää huolta. Minulle määrättiin huonekaveriksi Essi. Hän oli mademe Vuorteen apuna matkaesiliinana. Silloin täysi-ikäisyyden raja oli 21 v. ja olin vasta 19. Olinkin melkein joutua kotiarestiin, kun tottelemattomana lähdin Monsieur Ericin matkaan hänen kampaamolleen. Hän teki minulle upean nutturakampauksen, jollaista minulla ei koskaan aikaisemmin eikä sen jälkeenkään ole ollut, vaikka kovasti yritin itse saada aikaan samanlaisen muutamiakin kertoja.

Joulukuussa 1962 Sanelma Vuorteen kuuluisimmat mannekiinit. Muistan kun Madame pyysi minua keräämään osallistujilta jonkun maksun. Minua jännitti kamalasti mennä pyytämään näiltä kuuluisuuksilta rahaa. Kun esitin soperrellen asiani, eräs näistä julkkiksista sanoi ylimielisesti: ”mitä hän höpisee”. Olin NIIN nolo. Olin aiemmin katsonut ihaillen tuota henkilöä, mutta nyt ropisi pisteet. Tuollainen väheksyntä ja nolaaminen oli yksi syy, miksi en koskaan halunnut tulla heidän kaltaisekseen – kuuluisaksi ja tunnetuksi. Siinä taisi käydä niin, että näiltä kuuluisuuksilta ei rahaa olisi tarvinnut pyytää, mutta minua ei ohjeistettu tarpeeksi hyvin.

1960 -luvulla Poppe Bergin juontamat tv-visailut olivat hyvin suosittuja. Vähän kuin Jaajo Linnonmaa nykyjään. Yhteen Poppe B:n visailuun pääsin minäkin avustamaan. Ohjelmassa oli muistaakseni muutama julkimo, jotka arvuuttelivat milloin mitäkin. Ohjelma, johon pääsin madamen vinkistä oli muistaakseni sellainen, että meitä oli 3-4 tyttöä, joista yksi oli ammattimannekiini (ei mikään kuuluisa), mutta hän teki hommaa työkseen. Me muut olimme harrastelijoita. Raadin oli määrä esittää meille kysymyksiä, joihin saimme vasta kyllä tai ei. Siitä sitten raatilaisten oli määrä arvata, kuka meistä on ammattilainen. Minullahan ei ollut kokemusta minkäänlaisesta esiintymisestä (paitsi nyt tuo mannekiinikoulu) enkä osannut edes valehdella. Televisio oli silloin vielä kovin nuori. Meillä kotona tv oli ollut vasta neljä vuotta. Taisivat heti kättelyssä olla varmoja, että minä en ainakaan ole ammattilainen. Olihan sekin kokemus.

Tuli vain mieleen millaisessa pienessä lintukodossa olemme silloin eläneet. Ja sitä ihmettelen, kun esim. Voice of Finlandissa 16 - 17 vuotiaat nuoret, jotka ovat tosi hyviä, joilla on hirveä palo laulaa, uskaltavat esiintyä niin suurelle ihmisjoukolle. Ymmärrän, miten jännittävää se on. Hurjan rohkeita ovat, kunnioitan suuresti.

Kuva ei mitenkään liity juttuun. Kävin matkalta palattuani tervehtimässä isän perhettä. Kuvassa siskokset ja  niitten veli. Itse kutomani palmikkokuvioinen neulejakku oli mielestäni ihana.


keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Nyt pihatöihin

Jouluruusu Helleborus 'Atrorubens' 25.3.2020
Talvi on ollut todella vähäluminen. Vettä on satanut paljon ja pihani on yleensäkin märkä pitkälle kevääseen. Nyt kuitenkin on tuullut voimakkaasti monta päivää ja vaikka maa on roudassa, alkaa routa paikoitelleen hellittää. Ihmiset yleensä ihmettelevät, kun aloitan rikkaruohojen kitkemisen kovin aikaisin, mutta kokemus on opettanut, että sitten pääsen kesällä paljon helpommalla.

Tähän aikaan vuodesta rikkaruohot lähtee vaivattomasti.
Kun koronaepidemian takia ei vielä ole ulkonaliikkumiskieltoa, voi ainakin omalla pihalla käpsehtiä. Tähän vuodenaikaan pitääkin olla tarkkana. Jos mahdollista nyt on aika pävittäiselle pihakierrokselle, jotta tietää mistä kohtaa maa on sulanut ja routa nostanut rikkaruohot helposti poistettaviksi. Oikeassa vaiheessa ei tarvitsi muuta kuin vähän pyöräyttää kättä epätoivotun esiintymän kohdalla, ämpäri valmiina vastaanottamaan valtaisan kasan, niin hyvä tulee. Liikuntaa saa riittävästi, koska ämpäri täyttyy nopeasti ja kun kävelee tyhjentämään sen pihakompostiin voi samalla hiukan venytellä.

Routa nostaa ylös myös sellaisia kasveja, joiden soisi jäävän niille sijoilleen. Kuten talvivalkosipuli. Sitä voi yrittää työntää vähän syvemmälle tai ripotella multaa sen päälle.

Routa on nostanut akileijan ylös. Nyt kasvi lähtee helposti juurineen.


Kuvasta näkee, miten valtavat juuret akileijalla on. Todella märkää savilietettä tulee kaupanpäälliseksi.

Sitten vain kasvi ruukkuun odottamaan maan sulamista ja istuttamista halutulle paikalle.
Kuitenkin joskus joku haluttu kasvi on väärällä paikalla, jolloin nyt on hyvä aika saada ne helposti ylös odottamaan istutusta oikeaan paikkaan. Maahan niitä siirrettäviä ei vielä voi kaivaa, koska maa on pehmeä vain pinnalta. Valeistutus ruukkuun on helppo tapa saada kasvi odottamaan uudelleen istutusta. Sellainen on esim. vahvajuurinen akileija, jonka oikea paikka ei ole syötävän yrtin lähellä.

Luumupuun ja vaahteran siementaimen paikka ei myöskään ole kukkapenkissä. Kesällä niitä ei mummelin voimilla kitketä, mutta nyt nekin lähtevät juurineen leikiten.


Akileijoja siellä täällä. Ne risteytyvät helposti ja siementaimi voi olla ihan erilainen kuin emokasvi. Kaunis sininen lapinakileija on pihaltani kadonnut. Kuva on vuodelta 2017.
Akileija on kaunis kasvi. Vuosia kokeilin vaikka mitä, jotta olisin saanut kasvin itämään, kasvamaan ja viihtymään pihallani. Heittelin siemeniä ympäri pihaa, laitoin niitä ruukkuihin ja teinpä mitä tahansa, ei minun pihallani akileijoja näkynyt. Muutama vuosi siinä meni ja sitten alkoi kauniita kukkia ilmestyä sinne ja tänne. Nyt ihmettelen, miksi niitä on joka paikassa. Juuri on todella syvällä ja ihan mahdoton on kasvia kesällä saada juurineen kaivettua jäykästä savimaasta.


Yksittäinen hento akileija työntyy kuunliljojen välistä

Kuunlilja ja akileija on mielestäni kaunis yhdistelmä




tiistai 4. helmikuuta 2020

Luetaan yhdessä


Minä niin rakastan suomen kieltä kaikkine sen murteineen (vanhassa blogissani kirjoitus Murrekameleontti on todiste, että kiäli-ihmisiä tässä ollaan :). Muutkin kielet kiehtovat ja muutamia olen opiskellutkin. Kieliopista koulussa pidin kovasti, vaikka useimmat säännöt eivät enää olekaan kristallinkirkkaina mielessä. Nyt aivan erilaisen lähestymistavan tähän rakkaaseen äidinkieleeni olen saanut uuden harrastukseni parissa.

Kirjaston lainakirja: Löytöretki suomeen, jossa palkittu kääntäjä ohjaa lukijan suomen saloihin

Joku on saattanut lukea blogistani aikaisemmasta harrastuksestani lukumummina, josta pidin myös paljon. Mielettömän ihanaa oli tutustua lapsiin lukemaan auttamisessa kuuntelemella ja keskustelemalla. Lopetin lukumummottamisen, koska koulu muutti ”tilapäisesti” toisiin tiloihin aavistuksen kauemmaksi, joka ei Keravalla todellakaan merkitse hirmuisen paljon. Aikaiset lähdöt, etenkin talvi-aamuisin kuitenkin haittasi tuon mukavan harrastuksen jatkamista. Siitäkin olen kirjoittanut (mm. Teknisesti mahdotonta -kirjoituksessa).

Me-talossa meillä on mukavat tilat käytössämme
Uusin harrastukseni on Luetaan yhdessä-verkoston projekti, jossa vapaaehtoiset opastajat opettavat suomea aikuisille maahanmuuttajille keskustelemalla ja yhdessä lukien. Meillä Keravalla on käytössä aivan upeat tilat kirjaston yläkerrassa ns. Me-talossa.


Tila, jossa lapset saavat leikkiä ohjatusti, kun vanhemmat opiskelevat suomen kieltä

Lasiseinän takana on vähän rauhallisempi tila eri tarkoituksiin.

Viime syyslukukaudella, kun vapaaehtoistoimintamme alkoi, meillä kävi kaikkiaan 11 henkilöä harjoittelemassa suomea. Ainakin kuusi heistä on jo päässyt kokopäiväisen opiskelun piiriin, koska he olivat jo opiskelleet kieltämme aikaisemmin erilaisilla kursseilla. Joukossa on myös sellaisia, joilla puhe ei vielä suju. On jopa sellaisia, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä kieltä. Osa opiskelijoista on pienten lasten äitejä ja niinpä Mannerheimin lastensuojeluliitto on järjestänyt nuoria vapaaehtoisia lastenkaitsijoita, jolloin äideille tarjoutuu mahdollisuus hetkeksi irtautua aikuisten piiriin. Toki lapset välillä käyvät varmistamassa, että äiti on edelleen paikalla, mutta yleensä jatkavat leikkimistä, kun asia on varmistunut.

Luetaan yhdessä -verkoston tarjoamia oppikirjoja
Meillä on käytössämme eri tasoisille oppijoille tarkoitettua materiaalia, kirjoja ja pelejä. Tällä hetkellä meitä vapaaehtoisia opastajia on neljä. Jos paikalle ilmaantuu samaan aikaan useampi opiskelija, pyrimme jakamaan ryhmän kielitason mukaan, jonka kartoitamme kävijän ensimmäisellä käynnillä.

Kun aikoinani opiskelin japania, ihmettelin hierarkiaa, missä eri yhteiskunta-asemassa oleville puhuttiin eri tavalla. Turisti toki sai paljon anteeksi, vaikkei kaikki mennyt aivan taiteen sääntöjen mukaan. Jonkinlaisesta arvo-asteikosta lienee myös kysymys - vaikkakin ihan eri näkökulmasta kuin Japanissa - kun kuulin, että suomenkielistä koulua käyvät lapset eivät mielellään puhu suomea vanhempiensa kanssa, kun nämä eivät heidän mielestään kieltä osaa. Heitä hävettää. Vaihtavat kielen helposti äidinkielekseen, mikä tietenkin on ihan hyvä. Siinä sitten vain maahanmuuttajavanhempi parka on taas väliinputoaja.

Suomen kielessäkin on eri tyylejä ja kieli muuttuu koko ajan. Tulee uusia sanoja, on murteita, puhekieltä, yleiskieltä eli ns. kirjakieltä... Lapset keskenään puhuvat hyvinkin erilaista kieltä kuin mitä vanhemmille opetetaan. Siksi myös puhekielen harjoittelu on tärkeää. Suurin haaste opiskelijalle on varmaan sanaston kartuttaminen, muistaminen ja ääntäminen. Synonyymien löytyminen tuottaa ihania ahaa-elämyksiä. Samalta kuulostavien sanojen merkitys pitää myös selittää.

Ihan omanlainen haaste on opiskelijalla, kun hän motivoituneena yrittää kantaväestön kanssa puhua suomea, niin nämä kovin nopeasti vaihtavat kielen englanniksi. Antakaa aikaa opetella, kuunnelkaa! Täytyy kyllä myöntää, että jos on joku yhteinen kieli, niin kovin helposti sitä turvautuu sanakirjaan, kun toisinaan se suomeksi selittäminen onkin yllättävän hankalaa.

Kivoja haasteita ja mikä tärkeää, meillä on hauskaa. Tänään meillä oli 10 opiskelijaa, joista osa oli ensimmäistä kertaa. Todella nopeasti kului kaksituntinen.

tiistai 21. tammikuuta 2020

Olipa kerran -näyttely


Klikkaa kuvaa, niin näet tekstin :)

Olin tänään Keravan taidemuseo Sinkassa Olipa kerran -näyttelyn avajaisissa. Ensin en ottanut yhtään kuvaa, päätin jopa olla kirjoittamatta näyttelystä blogiini, koska paikalla oli ihan ammattivalokuvaajia ja lehdistön edustajia. Näyttääkö siltä, että pysyin päätöksessäni? No, minä nyt olen tällainen tuuliviiri. Tällä kertaa suuret pronssiveistokset laukaisivat kuvanottovimmani.
Aune Laaksosen muotokuva näyttelyssä

Aune Laaksonen (7.4.1927 – 1.2.2014) oli Keravalla vaikuttanut värikäs persoona, taiteen keräilijä, museon johtaja, joka ”kerjäämällä” keräsi yli 2000 teosta käsittävän taidekokoelman. Hän oli perustamassa Keravan taidemuseota, joka toimi 1990-2014 Keravan Saviolla entisen kumitehtaan rakennuksessa, Klondyke-talossa. Taideteokset olivat erinäisten tapahtumien vuoksi evakossa Tuusulassa, mutta vuonna 2018 mittava kokoelma on saatu neuvoteltua takaisin kotiin Keravalle.


Aune Laaksosen Taidesäätiön puheenjohtaja, valokuvataiteilija Timo Laaksonen, Aune Laaksosen poika on kuvannut kokoelmakirjan taideteokset.




Keravan taidemuseon hyväksi toimineiden talkoolaisten (50) muotokuvia
Nina Terno (1935 - 2003) Viimet muusat pronssi


Pekka Pitkänen (s. 1950) Maan kilpi pronssi

Maan kilpi toisesta suunnasta

Pekka Pitkänen (s. 1950) Majakka pronssi

Hannele Kylänpää (s. 1948) Tähtityttö pronssi
Riitta-Kaija Iivonen (s.1942) Kevät (jättiläismunia risupesässä)

Samuli Heimonen (s. 1975) Äänetön ja Erottamattomat

Hannele Kylänpää (s. 1948) Merimies maissa pronssi