sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Teknisesti mahdotonta


Mielipidekirjoitus Hesarissa: ”Eläkeläiset ovat somessa aivan liian kilttejä. Vaikeneminen verkkokeskusteluissa vahvistaa stereotyyppistä mielikuvaa ikäihmisestä autettavina, ei yhteiskunnan voimavarana”.

Jutussa oli muutama muukin lausahdus, joka sai käyräni kohoamaan (Hiljainen hyväksyjä on hukkaan heitetty resurssi, joka ei anna itsestään mitään.). Sen verran kirjoitus jäi vaivaamaan, että vaihdoin muutaman sanan erään aktiivisen enteriläisen opastajan kanssa. (Enter ry on ikäihmisten tietotekniikkayhdistys, jossa on jo liki 1000 jäsentä . Melkoinen määrä jäsenistä tekee ilmaista, vapaaehtoista työtä auttamalla ikätovereitaan selviytymään tämän päivän haasteista opastamalla tietokoneitten, tablettien ja kännyköiden käytössä)

Laitoin tällaisen kommentin keskusteluumme: Ehkä sitä vaan on jo oppinut, ettei tuulimyllyjä vastaan kannata taistella. Jos johonkin ottaa kantaa, tulee heti besserwisserit mollaamaan. Ihan tulee tunne, että pitäkää tunkkinne ja antakaa mulle se "nappi".

Kuvassa vasemmalla alhaalla katutaso, siitä seuraavaksi auran kasaama reunus ja tuo huippu ylhäällä on mummon luiskaa pitkin kasaama kasan huippu, joka vesisateen jälkeen on huvennut kymmenisen senttiä. Auran jättämän reunuksen viereen avo-ojaan mahtuu aika paljon lunta.
Menin sitten pariksi tunniksi lumitöihin, joka on kirvoittanut sanan säilääni muutamankin kerran naamakirjassa, mutta tietenkin olen märissyt vain kaverilleni. Aiheena on ollut harmistus siitä, kun auran kuljettaja kasaa koko kadun lumet minun ja kaltaisteni portille. Tästäkin kirjoitettu jo kyllästymiseen asti. Minun on annettu ymmärtää, että naapurin tontille ei saa siirtää lumia, mutta sitä ihmettelen miksi kaupungilla on oikeus siirtää lumet portilleni, kun jo kertaalleen olen sen puhdistanut taivaalta tulleesta lumesta. 

Olen yleensä toimen nainen. En kirjoittele yleisön osastoille, vaan otan yhteyttä suoraan vastapuoleen, kuten olen nytkin tehnyt. Ei mitään vaikutusta. Kallista on ja kaikille pitäisi sitten tehdä samanlainen palvelus.

Sitten luin yhtenä päivänä lehdestä, kun joku muukin oli valittanut samasta asiasta. Jonkun teknisen valopään (olisiko ollut kaupungin edustaja tai auran kuljettaja) vastaus oli: ”Teknisesti asia on mahdoton hoitaa.” Haloo! Teknisesti mahdotonta! Onko teknisesti mahdotonta kääntää auraa siten, että lumet eivät kasaudu porttien eteen? Minä typerys olen luullut, että juuri teknisesti se olisi kaikkein helpointa. Mutta ei, mummovoimaahan siinä tarvitaan. Mummon taistelu koneita vastaan on tätä päivää ja helposti ja halvalla toteutettavissa. Siinä ei tarvitse miettiä teknisiä ongelmia. Mummo vain lapion varteen ja homma on hoidettu. Siinä voi käydä silleen, että mummo menehtyy luomatyössään, mutta sittenhän on oikeastaan toinenkin ongelma hoidettu: Vähenee valittavat mummot.

Nyt kun oikein rupesin muistelemaan, niin olen vanhassa blogissani vuonna 2010 ollut harmissani samasta asiasta ja nyt taas olen. Sitä ennen en muista, että nämä portinpielet olisivat olleet mikään ongelma mummoille tai auraajille joskus 2000-luvun alussa. Tuntuu kuin ennen olisi aurattu kulkuväyliä, nyt siirrellään lumia.

Että sitten pitäisi vielä osallistua verkkokeskusteluihin. Ei jaksa, ei sitten millään.


keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Marjatta Hanhijoki


Keravan taidemuseo Sinkan näyttely Kuvan kosketus tarjoaa kerran kuukaudessa mielenkiintoisia Taiteen tarinoita -tapahtumia, jossa näyttelyn taiteilijat kertovat taiteestaan. Ensimmäisenä oli vuorossa Marjatta Hanhijoki, jolle on myönnetty Pro Finlandia -mitali vuonna 1997. Pieraccinin lahjoituskokoelmaan sisältyy yhteensä 72 Hanhijoen teosta, joista näyttelyssä on esillä muutama.


Taiteilija kertoi hauskasti jokaisesta näyttelyssä olevasta teoksestaan mukavia yksityskohtia esimerkiksi malleistaan, joista työrupeaman aikana tuli myös läheisiä ystäviä.

Hanhijoelta on näyttelyssä vain yksi maalaus, taiteilijan talon työhuoneen joulupöytä. 

Muut työt ovat piirustuksia ja suurin osa viivasyövytyksiä. Viivasyövytyksen työvaiheista on näyttelyssä kiinostava videoesitys.

Pieni murhe -viivasyövytyksessä on nähtävissä hauska yksityiskohta, kun teoksen kääntää ylösalaisin. Taiteilija haluaa, että kuvaan tulee mukaan myös mallin kädet ja jalat. Työstä olisi tullut liian suuri, joten taiteilija käänsi laatan ja teki kuvasta hiukan pienemmän. Alkuperäinen pää näkyy mallin jalkojen kohdalla.

Sanna Maare ja riikinkukkokyyhky Vili -teoksen Sanna Maare piti kovasti eläimistä. Kuvan kyyhkyn munan Sanne Maare hautoi povellaan. Arvata saattaa, että heistä tuli hyvät ystävät ja varmaan kyyhky piti Sanne Maarea äitinään. Tauolla Vilille oli laitettu isoon vatiin vettä, jonne lintu heittäytyi selälleen ja räpytteli siinä siipiään.

Marja raitakangas lepotuolilla
Markku

Anne-Marie korituolissa
Leena kädet hiuksissa. Kiltisti on malli jaksanut pitää käsiään ylhäällä. Kannattaa kokeilla, miten kauan itsellä onnistuisi.
Hannele (viivasyövytys, akvatinta) .Malli on kuvanveistäjä Hannele Kylänpää.


lauantai 12. tammikuuta 2019

Kuvan kosketus


Keravan taidemuseo Sinkassa on 13.1. - 5.5.2019 uusi upea näyttely. Keravan kaupunki ja taidemuseo Sinkka on saanut lahjoituksena suuren taidekokoelman nimeltään Viisitoista suomalaista mestaria. Rolando ja Siv Pieraccinin kokoelma. Kokoelma käsittää lähes 1600 teosta. Nyt avatussa näyttelyssä on esillä näiden viidentoista (Göran Augustson, Juhana Blomstedt, Marjatta Hanhijoki, Hannu Hyrske, Raimo Kanerva, Pentti Kaskipuro, Inari Krohn, Juhani Linnovaara, Elina Luukanen, Lars-Gunnar Nordström, Paul Osipow, Onni Oja, Esa Riippa, Veikko Vionoja, Rafael Wardi) tunnetun suomalaisen taiteilijan töistä tällä kertaa mukana noin 350 teosta. Uskon, että valinta on ollut vaikea, mutta varmasti saamme tulevaisuudessa nähdä muitakin kokoelman teoksia.
Näyttelyssä on myynnissä upea kokoelmajulkaisu lahjoitetuista teoksista

Yli 40 vuotta Suomessa asuneen italialaisen Rolando Pieraccinin kokoelma on suurin taidekokoelma, joka suomalaiselle museolle on lahjoitettu sotien jälkeen. Todella mahtavaa!

Jos sinulla ei vielä ole museokorttia, se kannattanee nyt hankkia, jotta näin laajan näyttelyn teoksiin pääsee rauhassa syventymään useammankin kerran.

Seinillä olevia tauluja on uskomattoman vaikea kuvata kiireessä kännykällä. Kuvat olisi tietenkin voinut rajata, mutta eihän eläkeläisellä ole moiseen aikaa. Ohessa maistiaisia näyttelystä:

Veikko Vionoja, Sireeni ja peiliasetelma

Inari Krohnin teokset ihastutti vanhaa kasvien harrastajaa

Onni Ojan työt kiinnosti myös kovasti, koska olen ollut hänen oppilaanaan työväenopistossa, jossa harjoittelimme elävän mallin piirtämistä

Rafael Wardin omakuva

Hannu Hyrske, kokoelma

Juhani Linnovaara, Aurinkoinen katedraali

Elina Luukanen, Portti ja sykomori. Ja sitten, jos joku ihmettelee, mikä on sykomori se on sykomoriviikunapuu :)

Raimo Kanerva, Oodi luonnolle

Marjatta Hanhijoki, Leena, musta huivi

Pentti Kaskipuron kaksi asetelmaa
Ja paljon, paljon muita. Vaatii tosiaan useamman käynnin.



tiistai 25. joulukuuta 2018

Joulukalenterisukat 2018


En hirveästi pidä ostoksilla juoksemisesta, eikä jouluvalmistelut ole oikein minun juttuni.

Niina Laitisen https://www.facebook.com/niinalaitinendesigns/ innoittamana osallistuin taas kuitenkin joulukalenterisukkien neulomiseen, joka on tosi kiva idea. Niina laittaa joka päivä ennen joulua lyhyen pätkän neuleohjetta facebook-sivulleen. Yhden päivän ohje on aina niin lyhyt, että siinä valmistuu samalla rupeamalla molemmat sukat. Tällaiset siis tänä vuonna.


Joulukranssi


Marraskuussa karsin liian suureksi venähtänyttä tuijaa ja ajattelin askarrella uuden kranssin ulko-oveen.  
Villiviinin oksia on muuten aika vaikea hävittää, mutta sitkeänä ja taipuisena ne sopivat hyvin kranssin pohjaksi. 
Ykkösen synttäriruusut olivat pölyyntyneet jo 10 vuotta sisällä, joten ne pääsivät tuulettumaan kranssin koristeeksi. Ei hullumpi minusta. 

perjantai 12. lokakuuta 2018

Suppilovahvero






Suppilovahvero on leikkisä ja hieno sieni. Leikkisä? No, se haluaa leikkiä piilosta. Kun saat silmäsi kalibroitua suppilovahveromoodiin (=saat silmäsi havainnoimaan suppilovahveron :)) ja löydät yhden sienen tai yhden ryppään niitä, ei kannata vähään aikaan liikkua askeltakaan. Yleensä lähistöllä on muitakin sen kavereita. Siinä saattaa vierähtää tovi ja olet jo aikeissa lähteä eteenpäin, kunhan ensin olet saanut itsesi paikallistettua kartalle (siinä pyöriessä suuntavaisto on hetken kadoksissa). Otat askeleen ja ”kuulet” kun vieressäsi joku huutaa: ”hei kamoon, älä nyt leikistä suutu, täällähän me ollaan piilosilla, ota meidät mukaasi!” Voi että rakastan leikkiä suppisten kanssa!

Marjastus- ja sienestyskaverini ei aiemmin tiennyt sienistä muuta kuin että olivat ihan hyvää einettä. Suppiksista ei ollut koskaan kuullutkaan. Ja koska hän piti sieniruuasta, sain ihan helposti houkuteltua hänet kanssani sienimetsään. Aluksi hän kiukutteli, kun minulla oli korissani jo aikamoinen saalis, eikä hän ollut löytänyt juuri mitään, mutta vähän kerrassaan hänestä on tullut jo aikamoinen sienestäjä. Nykyään häntä ei tahdo saada lähtemään pois metsästä ei sitten millään. Itse olisin jo ihan tyytyväinen saaliiseen ja ehkä hivenen väsynyt, nälissäni ja viluissanikin. Yleensä olen ensimmäisenä autolla, soitan perään, että tule jo. Olen jo ehtinyt laittaa kuvia faceen ja tehdä vaikka mitä, kun kaveri vihdoin raaskii lähteä aarteiden luota.

Tänään oli upea ilma vaeltaa metsässä. Lämmintä (+C15º) ja sopivan pilvistä (ei ole kiva, jos aurinko paistaa silmiin). Meillä on hirvikärpästakit, mutta nyt ei hirvikärpäsistäkään ole riesaa jostain kumman syystä. Jopa hupun voi ottaa päästä. Näkee paremmin, eikä tule kauhean hiki. Olimme metsässä yli 3 tuntia ja saimme yhteensä n. 19 litraa suppiksia ja yhden litran kantarelleja (yksi ainoa paikka ja tähän aikaan vuodesta!). Suppisten kuivatuskuntoon saattamisessakin saa myös aikaa kulumaan (19 l pari, kolme tuntia kaksistaan). Se, että on itselle ja läheisille pitkäksi aikaa maittavaa ruokaa ja lisuketta, on kaiken vaivan arvoista, vaikka ei palkoille pääsisikään. Harrastuksilla on hintansa.



Tämän vuoden huippusaalis tähän mennessä 19 l

Viime vuoden huippusaalis (6.10.2017 ) 25 l

Ne voivat piiloutua kanervien sekaan

Ne voivat olla aivan avoimesti näkyvillä (silloin pitää olla tarkkana, koska lähistöllä on muitakin)

Harvinaista, että vielä lokakuussa löytää täysin moitteettomia kantarelleja

19 l suppilovahveroita odottaa saunan lauteilla pääsyä kuivuriin, jossa on eilinen saalis kuivumassa.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Liisa Ihmemaassa


Olen niin ylpeä Keravan taidemuseo Sinkasta. Mielenkiitoisia ja näkemyksiä avartavia näyttelyitä on viime aikoina ollut niin runsaasti, että pitää vihdoin hankkia museokortti, jotta voin piipahtaa näyttelyissä useamminkin. Tänään pääsin kurkistamaan Liisan Ihmemaahan.

Muutama kuva näyttelystä maistiaisiksi.
Mia Hamari Kuuntelija

Ilona Cutts

Emma Ainala Healing Machine

Emma Ainala Fish Tail

Emma Ainala Heavyboy

Ilona Cutts The Sinners Syntiset







Merja Haapalan pieniä lasitettuja veistoksia




Kim Simonssonin veistosten sammalta muistuttava pintaa olisi tehnyt mieli koskettaa, mutta ei, ei, ei. Näyttelyesineisiin ei saa koskea! Vaikka veistokset näyttävät vihreiltä, on se harhaa. Uskokaa huviksenne, väri on neonkeltaista nailonkuitua, joka on suihkutettu mustan veistoksen pinnalle. Minä kyllä uskon silmiäni, sammalenvihreää, kyllä.




Näyttelyyn oltiin saatu ihan eläviä satuhahmoja, jotka kukittivat paikalla olleet taiteilijat ja tarjoilivat kutsuvieraille namusia.

Tiedoksi, että Sinkkaan on ilmainen sisäänpääsy 8.-9.9. klo 11-17 Keravan Sirkusmarkkinoiden kunniaksi.