Minulta joskus kysytään, minkä
kirjan muistan lapsuudesta? Mistä kirjasta pidin eniten? Varmaan
mieleenpainunein kirja, jonka muistan lapsuudesta on Laura Sointeen:
Satuja.
Itse asiassa olen muutama päivä
sitten tilannut kolmannen teoksen tuosta kirjasta.
Ensimmäisen sain syntymäpäivälahjaksi
ehkä 8 - 10 -vuotiaana, toisen ostin lasten kirjakerhosta
lastenlapsilleni ja nyt kolmannen tilasin antikvariaatista. Viimeinen
tilaus oli kohtalaisen työlästä, koska kirjaa ei ihan noin vain
ole saatavilla. Aion viedä sen lukumummin ominaisuudessa kouluun,
jotta lapset saavat tutustua lapsuuteni lempikirjaan. Kirjastoissa
kirja onneksi myös löytyy.
Wikipedia kertoo kirjailijasta näin:
Laura Vuorela, kirjailijanimeltään Laura Soinne (6.
helmikuuta 1897 Tuusula – 17. maaliskuuta 1992 Tuusula) oli
erityisesti näytelmiä ja satuja kirjoittanut suomalainen
kirjailija. Hän oli naimisissa vuodesta 1939 runoilija Einari
Vuorelan kanssa.
Minusta mielenkiintoisia yhteensattumia
on syntymäpäivä, sillä minäkin olen vesimies, olen syntynyt 5.2. eli Runebergin
päivänä. Samana päivänä on syntynyt myös Jörn Donner. Hyvässä
seurassa olen. Kolme vuotta vanhempi tätini esitti mm Einari
Vuorelan runoja.
Jossain vaiheessa oma kirjoittamisen
kipinä alkoi tyrehtyä (ja onhan se vieläkin vähän hakusessa).
Huomasin silloin lehdestä luovan kirjoittamisen kurssin. Kurssilla
oli todella hyviä kirjoittajia, joiden tekstejä oli mukava
kuunnella. Muutaman kerran jälkeen kuulin, että yksi
kurssikavereistani oli Laura Sointeen sukulaisia. Aika hieno
kohtaaminen oli se.
Sen ensimmäisen Satuja -kirjan sain
Hellin-tädiltäni. Hän oli kirjoittanut onnittelukorttiin runon.
Kortti on myöhemmissä vaiheissa kadonnut, mutta näin muistan
runon:
Satuja Pirkko kauan siedä,
niin saat käydä sisälle tarhaan
ja sieltä myötänsä viedä
näin onnen kaikista parhaan.
Hyvin olen sietänyt satuja, antanut
siedätyshoitoa myös lapsilleni, lastenlapsilleni ja nykyään
lukumummina yritän saada pieniä koululaisiakin sietämään satuja
ja tarinoita.
Ensimmäinen Satuja -kirjani on hivenen kärsinyt ajan saatossa. Kovasti se on luetun näköinen. Kirja on toinen painos Werner Söderström Osakeyhtiön laakapainossa Porvoossa 1950. Kuvittanut Maija-Kaarina Nenonen. Kuvissakin on riittänyt tutkittavaa muutamaksi kerraksi. Esikoinen on näköjään yrittänyt lyijykynällä (onneksi) värittää muutamaa musta-valkoista kuvaa.
|
|
||||
|
|
Kirjan lempisatujani olivat Hukkasaaren
salaisuus ja Mutakalan kultahammas. Niissä oli sopivasti jännitystä
ja taisin muutaman kyynelenkin hersyttää Mutakalan kultahammasta
lukiessa.
|
|
|||||
|
|
|||||
|
|
Kun etsin netistä Laura Sointeen
kirjaa, törmäsin muutamiin kommentteihin ja muisteluihin: ”Laura
Sointeen Satuja olivat kauhujen kauhu ”, ”Ne ovat suorastaan
kaameita kauhujuttuja, mutta täysin unohtumattomia”, ”kauhusatujen
klassikko”.
|
|
Millaisessa maailmassa oikein elän, kun minulle on jäänyt vain hyviä muistoja, toki voimakkaita kokemuksia, vähän pelottaviakin silleen sopivasti, mutta ne kestää hyvin, kun kirjassa on paljon myötätuntoa, rohkeutta, hyvä voittaa useimmiten pahan. Kirjan viimeinen lause pieneltä Joppi-pojalta sadusta Mutakalan kultahammas kiteyttää mielestäni lapsuuden lukukokemukseni: ”Onnelliseksi tulee ihminen tekemällä toisia onnelliseksi – nyt minä sen vasta oikein tunnen.”
******
Piipahdin äsken kirjastossa hakemassa
tilaamani kirjan. Menin myös lasten osastolle etsimään erästä
kirjaa, jonka arvostelut kiinnostivat. Enhän muistanut kirjailijan
nimeä, mutta tapasin sen pienen tytön, joka oli askarrellut minulle
edellisen postauksen joulukortin. Tämä reipas ja iloinen 8-vuotias tyttö
etsi pikkuveljelleen kirjaa, josta hän itse oli oppinut lukemaan.
Voi, että minulle tuli hyvä joulumieli.