Virkkaus on vasta viimeisen vuoden
aikana tullut uudelleen ohjelmistooni. Aikaisemmin en edes tykännyt
isoäidin neliöistä, olivat mielestäni liian mummomaisia. Kun
Ykkönen asui luonani n. 10 vuotta sitten, hän sai minut usein
kiinnostumaan monenlaisista asioista, jopa isoäidin neliöistä.
Niitä hän koulun käsityötunneilla virkkasi ja minähän innostuin
kanssavirkkaajaksi.
Minulla oli sattumoisin aika kivaa
punaista puuvillalankaa, jonka otin pääväriksi. Oikeastaan
ihastuin malliin, jossa päävärinä oli valkoinen, mutta silloin
ajattellin, että punainen on tarpeeksi raflaava eikä liian
mummomainen. Aika monta neliötä sain aikaiseksi, pääteltyä ja
jopa yhdistettyä, mutta ei siitä koskaan valmista tullut.
Kun jouluna teimme isolla porukalla
Carmelon päiväpeiton ja saimme sen valmiiksi ennätysajassa ajattelin, että nyt on aika tehdä loppuun 10 vuotta odottamassa
ollut peitto. Jotta peitosta olisi tullut riittävän kokoinen
nokosille, jouduin virkkaamaan vielä 12 uutta palaa. Alkuperäistä
punaista lankaa ei ollut enää jäljellä, mutta saman väristä,
vähän ohuempaa lankaa kyllä.
Sitä Carmelon peittoa tehdessä
huomasin pari asiaa, joihin en aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota.
Palat olisi voinut yhdistää virkkaamalla, minä olin ommellut.
Langat olin päätellyt pujottamalla mielestäni aika
huolimattomasti, joten jouduin ne päättelemään uudelleen.
Päättelytyöt ovat yleensä kaikkein ikävintä, mutta minusta on
tullut tosi omituinen. Tykkään siitäkin.
Olen kamalan ylpeä itsestäni.
Peitosta tuli höyrytettynä 95 x 170 cm ja opin vielä reunan
viimeistelyyn rapuvirkkausta.
 |
| Rapuvirkkaus reunan viimeistelyyn |
