torstai 12. helmikuuta 2015

Minäkö kiusaaja?

Lapset osaavat olla ilkeitä ja monasti ajattelee, mitä me aikuiset voisimme tehdä. Tiia blogissaan Minäkö keski-ikäinen kirjoitus Ei haukku haavaa tee, sai minut ajattelemaan montaa asiaa omasta lapsuudestani.

Aika minun lapsuudessani oli toinen. Kansa oli juuri selvinnyt sodasta, kuka mitenkin. Helsingin Kalliossakin vallitsi viidakon lait. Vanhemmilla ei ollut aikaa puuttua lasten keskinäisiin kinasteluihin, mutta ainakin meillä asioista keskusteltiin. Ainoa neuvo oli se, että pitää pitää puoliaan, välttelee huonoa seuraa ja ilkeitä ihmisiä - ja namusetiä.

Olin ainoa lapsi. Äitini oli yksinhuoltaja. Hän olisi halunnut tehdä minusta prinsessan, mutta minä olin pikemminkin Pikku Myy, vaikka en silloin tiennyt Muumeista mitään. Peppi Pitkätossu oli se, johon helposoti samaistuin, kun opin lukemaan.

Valokuvissakaan en nauranut käskystä, jos ei naurattanut.

Arena-talon leikkikoulussa. Minä istumassa huonoryhtisenä keskirivissä neljäs oikealta.

Toisen Linjan kalliolla leikkikoulun ulkoilupäivänä. Minä takarivissä kolmas oikealta. Paikalla on nykyään Kallion virastotalo ja Helsingin Kaupunginteatteri.

Muistan muutaman opettavaisen tarinan leikkikoulusta eli lastentarhasta (silloin päiväkoteja kutsuttiin noilla nimillä), jolla minusta tehtiin yhteistyökykyinen ja vastuunsa tunteva kansalainen.

Kiusaajako?

Olimme kokoontuneet isoon saliin johonkin yhteiseen piirileikkitilaisuuteen. Piti valita pari. Minä olin yksinäinen susi. Eräs poika rohkeasti tarttui minua kädestä, olisi ottanut parikseen. Minuapa ei moinen piirileikki huvittanut ja riuhtaisin käteni irti ja kieltäydyin kunniasta töksähtävään tyyliini. En nyt ainakaan pojan pariksi halunnut. Tädit yrittivät houkutella ja viimein melkein pakottamalla vaativat. Minä suutuin oikeasti ja sanoin, että perkele, en mene. Täti tarttui minua kädestä ja lähti kuljettamaan kohti pesuhuonetta. Siellä suuni pestiin saippualla. Se oli varmaankin mäntysuopaa. Hirveän pahan makuista. Olin nolo ja nöyryytetty. Sain istua sivummalla katsomassa muitten piirileikkiä. Vai meninkö vapaaehtoisesti mukaan? Sitä en muista.

Sen jälkeen en kyllä koskaan ole pakkeja antanut tansseissa, mutta ei minua kyllä usein haettukaan, vaikka olisin nuorena neitona ja aikuisenakin tykännyt tanssimisesta ihan valtavasti.

Varasko?

Toinen tapaus liittyy varastamiseen. Tykkäsin piirtämisestä ja arvelin, että äidilläni ei olisi varaa ostaa väriliituja. Niinpä piirustustunnilla pistin yhden väriliidun esiliinani (silloin leikkikoulussa tytöillä piti olla esiliina) taskuun. Kotona äiti löysi jo kokonaan unohtamani väriliidun ja tivasi, mistä olin sen saanut. Siinä itku kurkussa tunnustin, että olin ottanut sen leikkikoulusta. Äiti piti puhuttelun varastamisesta. Mielikuvissani jo kolkuttelin vankilan portteja. Seuraavana päivänä minun oli määrä itse palauttaa liitu ja sanoa vaikka valkoinen valhe, että se oli unohtunut taskuuni. Myöhemmin äiti on nauraen kertonut, että hän näki ovella seistessään, kun menin huoneeseen, otin liidun taskustani ja heitin sen kiireesti kaapin alle. Ajattelin, että jos liidun katoaminen oli havaittu, se kyllä löytyisi siivotessa kaapin alta. Tai sitten voisin jopa olla apuna kadonneen liidun etsinnässä. Näin selviäisin sillä kertaa vankilareissulta. Kauhuissani kävi mielessä, että jospa edellisenä päivänä oli siivottu ja silloin ei liitua kaapin alla ollut.

Nirsoko?

Kolmas traumaattinen kokemus oli ruokailu. Joulun aikaan oli tarjolla lipeäkalaa. Silloin sen valmistamisessa koko lähitienoo haisi aivan kamalalle. Se kauhea haju nenässä olisi pitänyt syödä iljettävää limanuljaskaa. Eihän se mennyt alas, ei sitten millään. Oksennus siinä tuli ja sain istua ruokapöydässä iltaan saakka (niin minusta tuntui) lautasen ääressä. Ei minun sitä sitten tarvinnut oikeasti syödä. Tulipahan kuitenkin mietittyä laulun Mustaa Saaraa, joka riutui sairasvuoteellaan.

Vasta aikuisena, kun oma Esikoiseni kävi joulun alla äitini luona herkuttelemassa lipeäkala-aterialla, (jota en itse suostunut koskaan valmistamaan), suostuin kerran maistamaan sitä. Ei se ihan kamalalle maistunut, mutta silti meni kymmeniä vuosia, ennenkuin itse sitä valmistin. Viime uutena vuotena vihdoin poikaystävä pyysi ja lupasin sitä valmistaa. Ihan hyvää se oli. Sen jälkeen olin kylläkin neljä päivää sairaalassa tiputuksessa, josta tuolla olen aiemmin kertonut. Lipeäkala ei tietenkään ollut sairaalareissuun syynä, vaan hervoton pähkinämättö.


Tiian blogin kommenteista oli ihana huomata, että on niin paljon vanhempia, jotka oikeasti välittävät, keskustelevat lasten kanssa käyttäytymisestä ja näkevät huolta siitä, että lapsi ymmärtää ottaa huomioon myös toiset. Eivät kaikki onneksi ole niin itsekkäitä, kuin välillä saattaa kuvitella.

8 kommenttia:

  1. Mukavalta tuntuvat kokemuksesi näin jälkeenpäin. Eiköhän jokaisella ole jotain... Mua kiusattiin ulkonäöstäni koko kouluikäni. Ja nöyryyttävästä opettajasta voisin kirjoittaa pitkän tarinan :) Ihme kyllä, olin kai niin yksinkertainen, että en tajunnut kiusaantua :D

    VastaaPoista
  2. Ihan totta, ei sitä ennen tiedetty kiusaamisesta mitään. Tulta päin hammasta purren porskuteltiin. Oi, voi, muistan nyt yllättäen montakin tapausta, kun itse piti ansaita se muitten pelko :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis se, että minua ei kohdella miten vain :)

      Poista
  3. Oi sinua Vallaton mummeli, tulin tänne lukemaan blogiasi. Ja ilahdutti hauskakin kirjoituksesi ja olen kuules niin otettu, että lähti tuosta postauksestani.

    Pikku Myy hih juuri meidän Pandapää tyttöä kutsun Pikku Myyksi, koska pukeutuu haukuista huolimatta miten lystää.

    Sinä et vain halunnut tanssia ja tulikin saippuapesu ja sinulle huono omatunto, niin vahvasti kaikki nämä muistot jääneet mielen sopukoihin. Aivan mahtavaa nähdä nostalgisia kuvia Kalliosta. Jos on niin näitä lisää vaan kiitos. <3

    Sinusta tulee olo, että olet iloinen ja juurikin vallaton. Että tykkään näistä jutuistasi. :) Ja minä inhoan kuvien ottoa, hymykuvia saa vain jos tilanne on leppoisa ja luonteva ja rakas ihminen ottaa. Lapsena olin kaikissa kuvissa kuin myrkyn niellyt. Opettajakin sai kerran kohtauksen, kun olen kuulemma niin totinen torvensoittaja ja kai koki ylpeäksi. Opettaja sätti aika pitkään, sai jonkun oman elämän kohtauksen ja lopulta kun pihahdin "minä vaan olen niin ujo", opettaja meni aivan lukkoon.

    Tuntuu että sinussa on ollut voimaa ja tahtoa jo pienestä pitäen, kuten meidän Pandatytössä. <3 Perkele on lempikirosana, siinä on voimaa ja edesmennyt vaarinikin aina kyseistä sanaa viljeli. Ja kertoipa että ulkomaillakin kun oli sanonut tiukassa tilanteessa sähähtäen perkele, olivat ulkomaalaisetkin säikähtäneet. Vaari sanoi, että siinä on ärrineen kaikkineen voimakas sana. :)

    Sydämellistä ystävänpäivää! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas taas niin ihana kommentti. Tulee hyvä mieli. Olin tekemässä pannukakkua ja ajattelin voimakkaasti teidän reipasta Pandapää tyttöä ja kun menin katsomaan sähköpostia, tämä kommenttisi oli ilmaantunut sinne. Voimakkaat telepatiat.

      Olipas opettajalla huono päivä.

      Usko tai älä, minäkin olen ollut lapsena valtavan ujo ja punastunut jos jonkinlaisissa tilanteissa. Kaikkein eniten ärsytti, kun punastuessa ihmiset aina mainitsivat, että taas punastuit.

      Sekin välillä kummastuttaa, kun kiltteys saa ihmiset ilkeiksi. Minä en tykkää riitelemisestä, mutta joskus pitää ärähtää, niin ne ilkeilijät huomaavat, että ei ole leikkimistä tuon kanssa :)

      Poista
  4. Tomera oman tiesi kulkija olet tyylillä oma apu paras apu. Kirjoituksesi ja knnaotosi tuntuivat erittäin läheisiltä, sillä saippualla olen minäkin kansakoulun tokalla käynyt keittolassa suun pesemässä. Olin kiroillut ja toiset tekivät opettajalle kantelut.
    Varastamisepisodiin minulla liittyy raskas muisto.. En varastanut, mutta minusta yritettiin väen väkisin tehdä aikuisen taholta varasta. Tuota aikuista pelkäsin vuosikaudet ja kiersin kaukaa, ettei vain osuttaisi vastakkain.
    Ruokailuunkin minulla liittyy trauma, kuten sinullakin. Minä en saanut syödyksi lihakeittoa. Se ei vain mennyt alas. Lihanpalat jäivät pyörimään suussa, eikä syömisestä mitään tullut. Opettaja sanoikin minua Pikku aimarii, joka ei syö lihakeittoa. Lihakeitto ei oikeasti ole lempiruokiani vieläkään.
    Hyvää ystävänpäivää ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aimarii, kauheita kokemuksia tuollaiset, että joku aikuinen ottaa silmätikukseen. Ei ole lapsella silloin helppoa. Todellakin, ilkeät ihmiset kannattaa kiertää kaukaa.

      Nuo kokemukset ja se, miltä tuntuu syödä sellaista ruokaa, mikä ei vain mene alas, on niin voimakkaasti jäänyt mieleen, että päätin omien lasten kohdalla, että en pakota heitä syömään. Maistaminen on eri juttu. Ei ole suurempia ongelmia ollut heidän kanssaan.

      Nykyään mulla ei olekaan miitään inhokkeja, mutta yllättäen avokaadoa en ole oppinut syömään. Se olisi kauhean terveellistä, mikäli asiantuntijoihin on uskomista. Kun muutenkin tykkää ns. terveellisistä ruuista ihmetyttää, kun se ei vain ole suun makuinen :)

      Poista
    2. Avokaado on minun herkkujani. Pistän leivän päälle ja joskus salaatteihin. Aina vain ei saa sopivan kypsää avokaadoa. Kypsyyden suhteen olen kranttu.

      Poista