Kuvakatsaus marras-joulukuu 2024

Palapeleistä mulla on lyhyet kertomukset Instagramissa, mutta tässä siis marras-joulukuun urakkaa

Eurographics Antique World Map

Clementoni Leopard on ihan kamala. Tämä on ollut mulla esillä jo kuukauden, eikä loppuvalmistuminen edes häämötä.

Ruudullisen takkikankaan luontiohjeet ja valmis mallitilkku. 

Sain ihmeellisen siivousvimman. Löysin autotallin hyllyltä laatikon, josta löytyi kauppaopiston kokeita ja muistiinpanoja. Ihmettelin, miten hyvin mun kokeet oli mennyt. Kovetin luonteeni ja hävitin kaikki muut, paitsi en lopputyötäni. Kansiota, jossa oli mun nuoruusajan kangaspuun ostokset ja luontiohjeita, en vielä raaskinut hävittää.

Lähinaapurilta sain kerätä talviomenoita, joista tein tuoremehun lisäksi kuivattuja omenarenkaita. Naapurin kompostoriinkin keräsin monta ämpärillistä huonoksi menneitä.

Lumi valaisi pihan 2.11., jonka jälkeen sää on vaihdellut vesisateen ja lumipeitteen välillä monasti

Kulttuurikäyntejä kertyi kahden kuukauden aikana paljon. Tavoistani poiketen en ottanut kaikista kuvia edes ohjelmalehtisestä.

Hildur käytiin katsomassa Turussa.

Isfåglarna oopperan Alminsalissa

Talvisella lenkillä Esikoisen kanssa

Käsityökavalkadi

Punaiset keskellä on joulusukat ihanille opettajille

Vävylle

Vitoselle

Löytösukat. Tällaiset sukat löytyi käyttämättöminä kaapista monen vuoden takaa. En muista koskaan tällaisia neuloneeni, mutta kukapa muu ne olisi neulonut. Meni jouluksi Kuopuksen perheelle nämäkin.

Lapasia. Nämäkin on aloitettu miljoona vuotta sitten, mutta nyt sain ne valmiiksi.

Aika erikoiset mutta lapsenlapset innostuivat näistä.

Kaksinkertaiset lapaset liukuvärjätystä langasta, siksi ovat kuin eri paria

Olen joskus ammoin ostanut Virosta villasukat, jotka hädin tuskin kestivät ehjänä yhden käyttökerran. Olen jo kerran aikaisemmin purkanut teräosan ja tehnyt ohuesta sukkalangasta uudet terät. Nyt kokeilin, miten bambulankasekoitus kestää sukissa. Nuo varret lyhenee, jokaisella tuunauskerralla, koska villalanka on sukissa heikoin kohta.

Siivousvimmassa sain tyhjennettyä yhden hyllyn varastosta. Joulukoristeille löytyi ottaja facen roskalavalta.

Elokuvakerhon syksyn viimeinen elokuva oli Kaurismäen veljesten Arvottomat vuodelta 1982. Pidin elokuvasta ja se on mielestäni kestänyt hyvin aikaa.

Kuluneen vuoden 2024 aikana on ilmestynyt kirja, jossa on kuvin ja haastatteluin muisteltu Arvottomat -elokuvan tekovaiheita. Kirjan tekijät, Mikko Mattila ja Raija Talvio olivat illan elokuvan tekijävieraita ja kertoivat aiheesta niin mielenkiintoisesti, että olihan kirja ihan pakko varata kirjastosta.

Äänikirjoja olen kuunnellut tänä vuonna 142. En oikein enää vanhemmiten ollut innostunut dekkareista, koska tuntui, että niitä tuli nuorena luettua ihan tarpeeksi. Lukijavinkeistä kuitenkin kuuntelin muutaman ihan viihdyttävän, joten niitäkin nykyään kuuntelen sopivasti.

Ehdottomasti suurin urakka oli Kalle Päätalon Iijoki -sarja, 26 osaa joista jokainen kesti n. 30 tuntia. En koskaan olisi jaksanut sitä lukea kirjana, mutta kuunneltuna se oli ihan viihdyttävä, vaikka välillä liika toisto, etenkin lapsuuden ankeudesta muisteleminen ja siinä rypeminen ei tuonut mitään uutta näkökulmaa. Toisaalta toiston ymmärtää, kun ajattelee aikaa, jolloin sarja on kirjoitettu. Jos joka joulu sai lukeakseen uuden osan, niin onhan ihan hyvä välillä kerrata asioita, mutta yhteen pötköön kuuntelemista toisto vähän häiritsi.

Joulukin tuli ja meni. Edellisen joulun vietin kotona koronaa potien, mutta tänä jouluna pääsin taas viettämään sitä rakkaitteni kanssa. Olisiko jo 10. vegaaninen joulu.

Ihanaa vuotta 2025 kaikille lukijoilleni! Ehkä vielä tapaamme.

Luetaan yhdessä

Minä niin rakastan suomen kieltä kaikkine sen murteineen (vanhassa blogissani kirjoitus Murrekameleontti on todiste, että kiäli-ihmisiä tässä ollaan :). Muutkin kielet kiehtovat ja muutamia olen opiskellutkin. Kieliopista koulussa pidin kovasti, vaikka useimmat säännöt eivät enää olekaan kristallinkirkkaina mielessä. Nyt aivan erilaisen lähestymistavan tähän rakkaaseen äidinkieleeni olen saanut uuden harrastukseni parissa.

Kirjaston lainakirja: Löytöretki suomeen, jossa palkittu kääntäjä ohjaa lukijan suomen saloihin

Joku on saattanut lukea blogistani aikaisemmasta harrastuksestani lukumummina, josta pidin myös paljon. Mielettömän ihanaa oli tutustua lapsiin lukemaan auttamisessa kuuntelemella ja keskustelemalla. Lopetin lukumummottamisen, koska koulu muutti ”tilapäisesti” toisiin tiloihin aavistuksen kauemmaksi, joka ei Keravalla todellakaan merkitse hirmuisen paljon. Aikaiset lähdöt, etenkin talvi-aamuisin kuitenkin haittasi tuon mukavan harrastuksen jatkamista. Siitäkin olen kirjoittanut (mm. Teknisesti mahdotonta -kirjoituksessa).

Me-talossa meillä on mukavat tilat käytössämme

Uusin harrastukseni on Luetaan yhdessä-verkoston projekti, jossa vapaaehtoiset opastajat opettavat suomea aikuisille maahanmuuttajille keskustelemalla ja yhdessä lukien. Meillä Keravalla on käytössä aivan upeat tilat kirjaston yläkerrassa ns. Me-talossa.

Tila, jossa lapset saavat leikkiä ohjatusti, kun vanhemmat opiskelevat suomen kieltä

Lasiseinän takana on vähän rauhallisempi tila eri tarkoituksiin.

Viime syyslukukaudella, kun vapaaehtoistoimintamme alkoi, meillä kävi kaikkiaan 11 henkilöä harjoittelemassa suomea. Ainakin kuusi heistä on jo päässyt kokopäiväisen opiskelun piiriin, koska he olivat jo opiskelleet kieltämme aikaisemmin erilaisilla kursseilla. Joukossa on myös sellaisia, joilla puhe ei vielä suju. On jopa sellaisia, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä kieltä. Osa opiskelijoista on pienten lasten äitejä ja niinpä Mannerheimin lastensuojeluliitto on järjestänyt nuoria vapaaehtoisia lastenkaitsijoita, jolloin äideille tarjoutuu mahdollisuus hetkeksi irtautua aikuisten piiriin. Toki lapset välillä käyvät varmistamassa, että äiti on edelleen paikalla, mutta yleensä jatkavat leikkimistä, kun asia on varmistunut.

Luetaan yhdessä -verkoston tarjoamia oppikirjoja

Meillä on käytössämme eri tasoisille oppijoille tarkoitettua materiaalia, kirjoja ja pelejä. Tällä hetkellä meitä vapaaehtoisia opastajia on neljä. Jos paikalle ilmaantuu samaan aikaan useampi opiskelija, pyrimme jakamaan ryhmän kielitason mukaan, jonka kartoitamme kävijän ensimmäisellä käynnillä.

Kun aikoinani opiskelin japania, ihmettelin hierarkiaa, missä eri yhteiskunta-asemassa oleville puhuttiin eri tavalla. Turisti toki sai paljon anteeksi, vaikkei kaikki mennyt aivan taiteen sääntöjen mukaan. Jonkinlaisesta arvo-asteikosta lienee myös kysymys - vaikkakin ihan eri näkökulmasta kuin Japanissa - kun kuulin, että suomenkielistä koulua käyvät lapset eivät mielellään puhu suomea vanhempiensa kanssa, kun nämä eivät heidän mielestään kieltä osaa. Heitä hävettää. Vaihtavat kielen helposti äidinkielekseen, mikä tietenkin on ihan hyvä. Siinä sitten vain maahanmuuttajavanhempi parka on taas väliinputoaja.

Suomen kielessäkin on eri tyylejä ja kieli muuttuu koko ajan. Tulee uusia sanoja, on murteita, puhekieltä, yleiskieltä eli ns. kirjakieltä... Lapset keskenään puhuvat hyvinkin erilaista kieltä kuin mitä vanhemmille opetetaan. Siksi myös puhekielen harjoittelu on tärkeää. Suurin haaste opiskelijalle on varmaan sanaston kartuttaminen, muistaminen ja ääntäminen. Synonyymien löytyminen tuottaa ihania ahaa-elämyksiä. Samalta kuulostavien sanojen merkitys pitää myös selittää.

Ihan omanlainen haaste on opiskelijalla, kun hän motivoituneena yrittää kantaväestön kanssa puhua suomea, niin nämä kovin nopeasti vaihtavat kielen englanniksi. Antakaa aikaa opetella, kuunnelkaa! Täytyy kyllä myöntää, että jos on joku yhteinen kieli, niin kovin helposti sitä turvautuu sanakirjaan, kun toisinaan se suomeksi selittäminen onkin yllättävän hankalaa.

Kivoja haasteita ja mikä tärkeää, meillä on hauskaa. Tänään meillä oli 10 opiskelijaa, joista osa oli ensimmäistä kertaa. Todella nopeasti kului kaksituntinen.

Muisteluita ja hivenen myös oivalluksia

Aina muutaman vuoden välein sitä juuttuu muistelemaan elämäänsä, joka tuntuu kiitävän kovin nopeasti. Tämä bloggailu on kyllä mukava tapa itselleni palauttaa asioita mieleen. Nyt sysäyksen antoi, kuinkas muuten kuin Sinkan Taiteilijan tarina -tapahtuma, joka on elvyttänyt kadoksissa ollutta kirjoitusviettiäni.

Koska joku yllättäen löytää tänne blogiini, laitan tässä muistellessani muutaman linkin vanhoihin kirjoituksiini, ikäänkuin esittäytyäkseni uudelleen.

Elämässäni on kolme tärkeää asiaa, jotka ovat antaneet minulle elinvoimaa vaikeissakin tilanteissa: rakkaat ihmiset, luonto kokonaisuudessaan, johon myös lasken puutarhanhoidon ja taide eri muodoissaan. Vanhassa blogissani (2008) on hiukan tarinaa, miksi kasvit alkoivat kiinnostaa ja miksi blogin nimeksi tuli Hallittua kaaosta. Aiemmin en ole avautunut, että eniten minulla on kirjahyllyssä puutarhakirjoja.

Mummola ja rakkaat tätini ja enoni, joita parhaimpina vuosina oli peräti 10, olivat kuin isoja siskoja ja veljiä. Heistä olen kirjoittanut ehkä parhaimmassa blogipostauksessani Murrekameleontti, joka on minulle kovin rakas. Jutussa on muistoja lapsuudesta. Kommentit blogiystäviltä, tekee muistelusta vielä rikkaamman.

Tämän uuden blogin alussa (vuonna 2013) esittelin blogiminäni eli Vallattoman mummelin ja kaikkein tärkeimmät ihmiseni ja miten heitä näissä jutuissani kutsun.

Viime aikojen kirjoitelmani ovat olleet kovin taidepainotteisia, kiitos museokortin ja Keravan mainion taidemuseo Sinkan.

Jo nuorena tyttönä olin kovin kiinnostunut taiteista. Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli Valtion puhelin Helsingin postitalossa, jonne sitten jämähdinkin kolmeksi vuodeksi puhelunvälittäjäksi.

Jokaisesta palkasta ostin pienen taidekirjan.

Erään työkaverini kanssa menimme Helsingin työväenopistoon piirtämään elävää mallia Onni Ojan ohjaukseen. Tein myös emalikoruja, joita myin halvalla sukulaisille. Ison kuparilevyn rahtaaminen kainalossa Sokokselta kotiin Kolmannelle linjalle, emalijauhevarastoni ja peltisakset, onkin jo toinen tarina, mutta tulipa vain mieleen. Eräs ensimmäisistä poikaystävistäni pääsi ”Ateneumiin” muistaakseni sisustusarkkitehtilinjalle ja hän halveksi kovasti, kun myin ”taidetta”. Oikeastaan silloin perehdyin kustannuslaskentaan, jotta pystyin hinnoittelemaan koruni siten, että pystyin ostamaan uutta materiaalia. Myöhemmin tuo poika teki itse emalikoruja, jotka olivat aika samanlaisia kuin minun tekeleeni ja myi niitä jossain "Atskun" myyjäisissä huomattavasti kalliimmalla hinnalla kuin minä omiani. Minusta ei sitten taiteilijaa tullut, mutta rakkaus kaikenlaiseen taiteeseen on säilynyt.

Toiseksi eniten kirjahyllyssäni on taidekirjoja.

Taiteilijan tapaaminen siis antoi sysäyksen näille muisteluille. Olen pitänyt grafiikkatöistä, mutta noissa taiteilijatapaamisissa on selvinnyt esim. se, että taidegrafiikassa piirros kaiverretaan laatalle, joka voi olla vaikkapa kuparia, alumiinia jopa muovia. Sen jälkeen laatat syövytetään ja niistä otetaan vedoksia. Jokainen vedos on itsenäinen taideteos. Uutta tietoa minulle on myös se, että laattoja kaiverretaan kuivaneulalla tai kaivertimella, mutta timanttineulalla voi jopa piirtää metalliin. Aikaisemmin työpaikassani eräässä mainostoimistossa oli graafikkoja ja luulin, että vain tussikynällä piirretään grafiikkaa. Voihan olla, että olen nuo kaiverrusjutut unohtanut, koska sellaistakin sattuu, kun kauan elää. Kyllähän tiedän, että esim. japanilaiset puupiirrokset kaiverretaan puulaatalle, mutta että metallille. Muitakin menetelmiä ja välineitä taidegrafiikassa käytetään, mutta kunhan nyt nämäkin ensin sisäistän.

Sinkassa on tämän Kuvan tarina -näyttelyn aikana tosi mielenkiintoinen video, jossa Marjatta Hanhijoki kertoo taidegrafiikan tekovaiheista.

Lukumummin mukavia kohtaamisia

Lukumummin kohtaamiset jatkuivat tasaiseen tahtiin kevätkauden loppuun ja tänä syksynä alkoi uusi kausi. En malta jäädä pois. Lasten kanssa on oikeasti tosi mukavaa.

Kerran eräs 7-vuotias poika, joka oli oppinut lukemaan jo 4-vuotiaana, tuli yllätyksekseni uudelleen lukutuokioon. Aiemmin hän oli kertonut, ettei lukeminen häntä erityisemmin kiinnosta. Etenkin mukaan ottamansa aapinen tuntui tylsältä. Kyselin, kiinnostaisiko häntä esimerkiksi Lasten Kalevala. Pojan silmiin syttyi pilke. Sain valita kirjasta minkä luvun tahansa. Niin hän sitten luki koko luvun: Väinämöinen lyö kirveellä polveensa. Kysyin, tietääkö hän, mitä hurme tarkoittaa. Ei tiennyt, vaan nyt tietää.

Runoa poika ei suostunut lukemaan, mutta suora teksti meni tietenkin kuin vettä vaan.

Vanhassa blogissani Hallittua kaaosta olen kirjoittanut lastenlapsille laulamisestani, Laula, laula lintuseni -postauksessa: Louhi ylistää tyttärelleen Väinön suuruutta. En tiennyt, tuleeko poika enää uudelleen, mutta kaiken varalta tulostin laulun sanat lukumummi-kansiooni. Poika tuli kuin tulikin ja kerroin hänelle, että olen häntä varten tulostanut laulun sanat. Kysyin, haluaako hän, että laulan sen hänelle. Ei halunnut, mutta otti sanat kuitenkin mukaansa.

Soiva Metsä on ollut etenkin pienille musiikkiluokkalaisille mieluista lukemista.

Katselin koulun käytävällä ilmoitustaulua ja vilkaisin sivulleni, kun siinä seisoskeli nuorisoa, 12 vuotiaita. Hymyilin lähinnä olevalle nuorelle neidolle, jolloin hän sanoi: ”Ei saa hymyillä, tulee ryppyjä!” Minä siihen: ”Kuule, tämän ikäisellä PITÄÄ jo olla ryppyjä.” Tyttö katsoi minua pitkään harkiten suoraan silmiin, kosketti kevyesti olkaani ja sanoi: ”Saat hymyillä.”

Eräs 12 vuotias valitsi lukutuokioon mietelauseita-kirjasen. Aivan ihastuttava tyttö. Tyttö osaa lukea todella hyvin, mutta hän ei ymmärrä kaikkien sanojen merkitystä, jolloin keskustelemme ja parhaani mukaan yritän selittää, mitä sanat ja sanonnat merkitsevät. Puhuimme mm unelmista. Tytön unelmana on valmistua lääkäriksi. Keskustelumme sivusi myös ikäämme, jolloin hän kysyi, minkä ikäinen olen. Kun kerroin ikäni, hän oli vilpittömästi hämmästyneen näköinen ja sanoi, että hän luuli minun olevan n. 50 vuotias. Olin aika otettu, vaikka ymmärrän kyllä, että 12 vuotiaasta jo kaksikymppinenkin on aika vanha ja viisikymppinen tietenkin toooosi vanha. Vaan on se mukavaa saada myönteistä huomiota ja palautetta – vanhanakin.

Laura Soinne: Satuja

Minulta joskus kysytään, minkä kirjan muistan lapsuudesta? Mistä kirjasta pidin eniten? Varmaan mieleenpainunein kirja, jonka muistan lapsuudesta on Laura Sointeen: Satuja.

Itse asiassa olen muutama päivä sitten tilannut kolmannen teoksen tuosta kirjasta.

Ensimmäisen sain syntymäpäivälahjaksi ehkä 8 - 10 -vuotiaana, toisen ostin lasten kirjakerhosta lastenlapsilleni ja nyt kolmannen tilasin antikvariaatista. Viimeinen tilaus oli kohtalaisen työlästä, koska kirjaa ei ihan noin vain ole saatavilla. Aion viedä sen lukumummin ominaisuudessa kouluun, jotta lapset saavat tutustua lapsuuteni lempikirjaan. Kirjastoissa kirja onneksi myös löytyy.

Wikipedia kertoo kirjailijasta näin: Laura Vuorela, kirjailijanimeltään Laura Soinne (6. helmikuuta 1897 Tuusula – 17. maaliskuuta 1992 Tuusula) oli erityisesti näytelmiä ja satuja kirjoittanut suomalainen kirjailija. Hän oli naimisissa vuodesta 1939 runoilija Einari Vuorelan kanssa.

Minusta mielenkiintoisia yhteensattumia on syntymäpäivä, sillä minäkin olen vesimies, olen syntynyt 5.2. eli Runebergin päivänä. Samana päivänä on syntynyt myös Jörn Donner. Hyvässä seurassa olen. Kolme vuotta vanhempi tätini esitti mm Einari Vuorelan runoja.

Jossain vaiheessa oma kirjoittamisen kipinä alkoi tyrehtyä (ja onhan se vieläkin vähän hakusessa). Huomasin silloin lehdestä luovan kirjoittamisen kurssin. Kurssilla oli todella hyviä kirjoittajia, joiden tekstejä oli mukava kuunnella. Muutaman kerran jälkeen kuulin, että yksi kurssikavereistani oli Laura Sointeen sukulaisia. Aika hieno kohtaaminen oli se.

Sen ensimmäisen Satuja -kirjan sain Hellin-tädiltäni. Hän oli kirjoittanut onnittelukorttiin runon. Kortti on myöhemmissä vaiheissa kadonnut, mutta näin muistan runon:

Satuja Pirkko kauan siedä,

niin saat käydä sisälle tarhaan

ja sieltä myötänsä viedä

näin onnen kaikista parhaan.

Hyvin olen sietänyt satuja, antanut siedätyshoitoa myös lapsilleni, lastenlapsilleni ja nykyään lukumummina yritän saada pieniä koululaisiakin sietämään satuja ja tarinoita.

Ensimmäinen Satuja -kirjani on hivenen kärsinyt ajan saatossa. Kovasti se on luetun näköinen. Kirja on toinen painos Werner Söderström Osakeyhtiön laakapainossa Porvoossa 1950. Kuvittanut Maija-Kaarina Nenonen. Kuvissakin on riittänyt tutkittavaa muutamaksi kerraksi. Esikoinen on näköjään yrittänyt lyijykynällä (onneksi) värittää muutamaa musta-valkoista kuvaa.

Varjojen linnan prinssit	Varjojen linnan prinssit
Tarina valkoisesta ruususta	Tässä kuvassa Esikoinen on käyttänyt keltaista värikynää. Tarina valkoisesta ruususta

Kirjan lempisatujani olivat Hukkasaaren salaisuus ja Mutakalan kultahammas. Niissä oli sopivasti jännitystä ja taisin muutaman kyynelenkin hersyttää Mutakalan kultahammasta lukiessa.

Hukkasaaren salaisuus	Hukkasaasen salaisuus
Hukkasaaren salaisuus	Ruusu-Marja ja kuninkaanpoika
Ruusu-Marja ja kuninkaanpoika	Musta sormus

Noidan taikasanat Hukkasaaren salaisuudessa: ”Tut amo palda” on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Kun etsin netistä Laura Sointeen kirjaa, törmäsin muutamiin kommentteihin ja muisteluihin: ”Laura Sointeen Satuja olivat kauhujen kauhu ”, ”Ne ovat suorastaan kaameita kauhujuttuja, mutta täysin unohtumattomia”, ”kauhusatujen klassikko”.

Mutakalan kultahammas

Mutakalan kultahammas

Millaisessa maailmassa oikein elän, kun minulle on jäänyt vain hyviä muistoja, toki voimakkaita kokemuksia, vähän pelottaviakin silleen sopivasti, mutta ne kestää hyvin, kun kirjassa on paljon myötätuntoa, rohkeutta, hyvä voittaa useimmiten pahan. Kirjan viimeinen lause pieneltä Joppi-pojalta sadusta Mutakalan kultahammas kiteyttää mielestäni lapsuuden lukukokemukseni: ”Onnelliseksi tulee ihminen tekemällä toisia onnelliseksi – nyt minä sen vasta oikein tunnen.”

******

Piipahdin äsken kirjastossa hakemassa tilaamani kirjan. Menin myös lasten osastolle etsimään erästä kirjaa, jonka arvostelut kiinnostivat. Enhän muistanut kirjailijan nimeä, mutta tapasin sen pienen tytön, joka oli askarrellut minulle edellisen postauksen joulukortin. Tämä reipas ja iloinen 8-vuotias tyttö etsi pikkuveljelleen kirjaa, josta hän itse oli oppinut lukemaan. Voi, että minulle tuli hyvä joulumieli.

Hyvää Joulumieltä toivotan myös teille kaikille ihanille!