Lapset osaavat olla ilkeitä ja monasti
ajattelee, mitä me aikuiset voisimme tehdä. Tiia blogissaan Minäkö
keski-ikäinen kirjoitus Ei haukku haavaa tee, sai minut ajattelemaan
montaa asiaa omasta lapsuudestani.
Aika minun lapsuudessani oli toinen.
Kansa oli juuri selvinnyt sodasta, kuka mitenkin. Helsingin
Kalliossakin vallitsi viidakon lait. Vanhemmilla ei ollut aikaa
puuttua lasten keskinäisiin kinasteluihin, mutta ainakin meillä
asioista keskusteltiin. Ainoa neuvo oli se, että pitää pitää
puoliaan, välttelee huonoa seuraa ja ilkeitä ihmisiä - ja namusetiä.
Olin ainoa lapsi. Äitini oli
yksinhuoltaja. Hän olisi halunnut tehdä minusta prinsessan, mutta
minä olin pikemminkin Pikku Myy, vaikka en silloin tiennyt Muumeista
mitään. Peppi Pitkätossu oli se, johon helposoti samaistuin, kun
opin lukemaan.
Valokuvissakaan en nauranut käskystä,
jos ei naurattanut.
Arena-talon leikkikoulussa. Minä
istumassa huonoryhtisenä keskirivissä neljäs oikealta.
Toisen Linjan kalliolla leikkikoulun
ulkoilupäivänä. Minä takarivissä kolmas oikealta. Paikalla on nykyään Kallion virastotalo ja
Helsingin Kaupunginteatteri.
Muistan muutaman opettavaisen tarinan
leikkikoulusta eli lastentarhasta (silloin päiväkoteja kutsuttiin
noilla nimillä), jolla minusta tehtiin yhteistyökykyinen ja
vastuunsa tunteva kansalainen.
Kiusaajako?
Olimme kokoontuneet isoon saliin
johonkin yhteiseen piirileikkitilaisuuteen. Piti valita pari. Minä
olin yksinäinen susi. Eräs poika rohkeasti tarttui minua kädestä,
olisi ottanut parikseen. Minuapa ei moinen piirileikki huvittanut ja
riuhtaisin käteni irti ja kieltäydyin kunniasta töksähtävään
tyyliini. En nyt ainakaan pojan pariksi halunnut. Tädit yrittivät
houkutella ja viimein melkein pakottamalla vaativat. Minä suutuin
oikeasti ja sanoin, että perkele, en mene. Täti tarttui minua
kädestä ja lähti kuljettamaan kohti pesuhuonetta. Siellä suuni
pestiin saippualla. Se oli varmaankin mäntysuopaa. Hirveän pahan
makuista. Olin nolo ja nöyryytetty. Sain istua sivummalla katsomassa
muitten piirileikkiä. Vai meninkö vapaaehtoisesti mukaan? Sitä en
muista.
Sen jälkeen en kyllä koskaan ole
pakkeja antanut tansseissa, mutta ei minua kyllä usein haettukaan,
vaikka olisin nuorena neitona ja aikuisenakin tykännyt tanssimisesta
ihan valtavasti.
Varasko?
Toinen tapaus liittyy varastamiseen.
Tykkäsin piirtämisestä ja arvelin, että äidilläni ei olisi
varaa ostaa väriliituja. Niinpä piirustustunnilla pistin yhden
väriliidun esiliinani (silloin leikkikoulussa tytöillä piti olla
esiliina) taskuun. Kotona äiti löysi jo kokonaan unohtamani
väriliidun ja tivasi, mistä olin sen saanut. Siinä itku kurkussa
tunnustin, että olin ottanut sen leikkikoulusta. Äiti piti
puhuttelun varastamisesta. Mielikuvissani jo kolkuttelin vankilan
portteja. Seuraavana päivänä minun oli määrä itse palauttaa
liitu ja sanoa vaikka valkoinen valhe, että se oli unohtunut
taskuuni. Myöhemmin äiti on nauraen kertonut, että hän näki
ovella seistessään, kun menin huoneeseen, otin liidun taskustani ja
heitin sen kiireesti kaapin alle. Ajattelin, että jos liidun
katoaminen oli havaittu, se kyllä löytyisi siivotessa kaapin alta. Tai sitten voisin jopa olla apuna kadonneen liidun etsinnässä. Näin selviäisin sillä kertaa vankilareissulta. Kauhuissani kävi mielessä, että jospa edellisenä päivänä oli siivottu ja silloin ei liitua kaapin alla ollut.
Nirsoko?
Kolmas traumaattinen kokemus oli
ruokailu. Joulun aikaan oli tarjolla lipeäkalaa.
Silloin sen valmistamisessa koko lähitienoo haisi aivan kamalalle.
Se kauhea haju nenässä olisi pitänyt syödä iljettävää
limanuljaskaa. Eihän se mennyt alas, ei sitten millään. Oksennus
siinä tuli ja sain istua ruokapöydässä iltaan saakka (niin
minusta tuntui) lautasen ääressä. Ei minun sitä sitten tarvinnut
oikeasti syödä. Tulipahan kuitenkin mietittyä laulun Mustaa Saaraa, joka riutui sairasvuoteellaan.
Vasta aikuisena, kun oma Esikoiseni
kävi joulun alla äitini luona herkuttelemassa lipeäkala-aterialla,
(jota en itse suostunut koskaan valmistamaan), suostuin kerran
maistamaan sitä. Ei se ihan kamalalle maistunut, mutta silti meni
kymmeniä vuosia, ennenkuin itse sitä valmistin. Viime uutena
vuotena vihdoin poikaystävä pyysi ja lupasin sitä valmistaa. Ihan
hyvää se oli. Sen jälkeen olin kylläkin neljä päivää
sairaalassa tiputuksessa, josta tuolla olen aiemmin kertonut.
Lipeäkala ei tietenkään ollut sairaalareissuun syynä, vaan
hervoton pähkinämättö.
Tiian blogin kommenteista oli ihana
huomata, että on niin paljon vanhempia, jotka oikeasti välittävät,
keskustelevat lasten kanssa käyttäytymisestä ja näkevät huolta
siitä, että lapsi ymmärtää ottaa huomioon myös toiset. Eivät
kaikki onneksi ole niin itsekkäitä, kuin välillä saattaa
kuvitella.
Mukavalta tuntuvat kokemuksesi näin jälkeenpäin. Eiköhän jokaisella ole jotain... Mua kiusattiin ulkonäöstäni koko kouluikäni. Ja nöyryyttävästä opettajasta voisin kirjoittaa pitkän tarinan :) Ihme kyllä, olin kai niin yksinkertainen, että en tajunnut kiusaantua :D
VastaaPoistaIhan totta, ei sitä ennen tiedetty kiusaamisesta mitään. Tulta päin hammasta purren porskuteltiin. Oi, voi, muistan nyt yllättäen montakin tapausta, kun itse piti ansaita se muitten pelko :D
VastaaPoistaSiis se, että minua ei kohdella miten vain :)
PoistaOi sinua Vallaton mummeli, tulin tänne lukemaan blogiasi. Ja ilahdutti hauskakin kirjoituksesi ja olen kuules niin otettu, että lähti tuosta postauksestani.
VastaaPoistaPikku Myy hih juuri meidän Pandapää tyttöä kutsun Pikku Myyksi, koska pukeutuu haukuista huolimatta miten lystää.
Sinä et vain halunnut tanssia ja tulikin saippuapesu ja sinulle huono omatunto, niin vahvasti kaikki nämä muistot jääneet mielen sopukoihin. Aivan mahtavaa nähdä nostalgisia kuvia Kalliosta. Jos on niin näitä lisää vaan kiitos. <3
Sinusta tulee olo, että olet iloinen ja juurikin vallaton. Että tykkään näistä jutuistasi. :) Ja minä inhoan kuvien ottoa, hymykuvia saa vain jos tilanne on leppoisa ja luonteva ja rakas ihminen ottaa. Lapsena olin kaikissa kuvissa kuin myrkyn niellyt. Opettajakin sai kerran kohtauksen, kun olen kuulemma niin totinen torvensoittaja ja kai koki ylpeäksi. Opettaja sätti aika pitkään, sai jonkun oman elämän kohtauksen ja lopulta kun pihahdin "minä vaan olen niin ujo", opettaja meni aivan lukkoon.
Tuntuu että sinussa on ollut voimaa ja tahtoa jo pienestä pitäen, kuten meidän Pandatytössä. <3 Perkele on lempikirosana, siinä on voimaa ja edesmennyt vaarinikin aina kyseistä sanaa viljeli. Ja kertoipa että ulkomaillakin kun oli sanonut tiukassa tilanteessa sähähtäen perkele, olivat ulkomaalaisetkin säikähtäneet. Vaari sanoi, että siinä on ärrineen kaikkineen voimakas sana. :)
Sydämellistä ystävänpäivää! <3
Onpas taas niin ihana kommentti. Tulee hyvä mieli. Olin tekemässä pannukakkua ja ajattelin voimakkaasti teidän reipasta Pandapää tyttöä ja kun menin katsomaan sähköpostia, tämä kommenttisi oli ilmaantunut sinne. Voimakkaat telepatiat.
PoistaOlipas opettajalla huono päivä.
Usko tai älä, minäkin olen ollut lapsena valtavan ujo ja punastunut jos jonkinlaisissa tilanteissa. Kaikkein eniten ärsytti, kun punastuessa ihmiset aina mainitsivat, että taas punastuit.
Sekin välillä kummastuttaa, kun kiltteys saa ihmiset ilkeiksi. Minä en tykkää riitelemisestä, mutta joskus pitää ärähtää, niin ne ilkeilijät huomaavat, että ei ole leikkimistä tuon kanssa :)
Tomera oman tiesi kulkija olet tyylillä oma apu paras apu. Kirjoituksesi ja knnaotosi tuntuivat erittäin läheisiltä, sillä saippualla olen minäkin kansakoulun tokalla käynyt keittolassa suun pesemässä. Olin kiroillut ja toiset tekivät opettajalle kantelut.
VastaaPoistaVarastamisepisodiin minulla liittyy raskas muisto.. En varastanut, mutta minusta yritettiin väen väkisin tehdä aikuisen taholta varasta. Tuota aikuista pelkäsin vuosikaudet ja kiersin kaukaa, ettei vain osuttaisi vastakkain.
Ruokailuunkin minulla liittyy trauma, kuten sinullakin. Minä en saanut syödyksi lihakeittoa. Se ei vain mennyt alas. Lihanpalat jäivät pyörimään suussa, eikä syömisestä mitään tullut. Opettaja sanoikin minua Pikku aimarii, joka ei syö lihakeittoa. Lihakeitto ei oikeasti ole lempiruokiani vieläkään.
Hyvää ystävänpäivää ♥
Aimarii, kauheita kokemuksia tuollaiset, että joku aikuinen ottaa silmätikukseen. Ei ole lapsella silloin helppoa. Todellakin, ilkeät ihmiset kannattaa kiertää kaukaa.
PoistaNuo kokemukset ja se, miltä tuntuu syödä sellaista ruokaa, mikä ei vain mene alas, on niin voimakkaasti jäänyt mieleen, että päätin omien lasten kohdalla, että en pakota heitä syömään. Maistaminen on eri juttu. Ei ole suurempia ongelmia ollut heidän kanssaan.
Nykyään mulla ei olekaan miitään inhokkeja, mutta yllättäen avokaadoa en ole oppinut syömään. Se olisi kauhean terveellistä, mikäli asiantuntijoihin on uskomista. Kun muutenkin tykkää ns. terveellisistä ruuista ihmetyttää, kun se ei vain ole suun makuinen :)
Avokaado on minun herkkujani. Pistän leivän päälle ja joskus salaatteihin. Aina vain ei saa sopivan kypsää avokaadoa. Kypsyyden suhteen olen kranttu.
Poista