Lehtikaalia talvella

Lehtikaali joulukuussa

Lehtikaalia voi kerätä vielä lumen alta. Keräsinkin sitä vielä joulukuussa. Sitten sato alkoi olla jo käytetty. Jätin kuitenkin rippeet talventörröttäjiksi ja ajattelin, josko kelpaisi pihallani vierailevalle jänikselle. Ensin ei tapahtunut mitään. Lehtikaalit törröttivät paikollaan. Vaan on nyt jo kelvannut. Toivottavasti jänönen jättää omenapuut koskematta. En ole enää ehtinyt/jaksanut laittaa niille verkkosuojuksia talveksi.

Lehtikaali joulukuussa

Lehtikaali helmikuussa on jänistenkin herkkua

Lehtikaalin esikasvatus alkaa pian olla käsillä. Huhtikuun alussa ehtii hyvin. Aikaisemmin ei siemeniä kannata kylvää, jos ei valaistusta ole tarpeeksi. Hämärässä taimista tulee hentoja ja kasvavat liian nopeasti. Tässä linkissä on viime kesän kasvatuskokemukseni. Täältä taas löytyy lisää tietoa ja ruokaohjeita lehtikaalista.

Tasapainoilua

On todella mielenkiintoista löytää lihaksia ennen kokemattomissa paikoissa, kun aloittaa uuden liikuntaharrasteen. Liityin tasapainoryhmään, kun huomasin, ettei muutamat toiminnot ole enää yhtä helppoja kuin ennen. Huimaaminen toki voi johtua jostain muustakin kuin lihasten kunnon heikkenemistä, mutta päätin kokeilla josko voisin itse tehdä jotain omilla valinnoillani.

Tasapainoryhmäni kokoontuu uimahallin tiloissa eli tunnin jälkeen on mahdollisuus käydä uimassa ja saunassa. Ei paha.

Jo ensimmäisen tunnin jälkeen tunsin ihanaa kipua pakaroissani. Olo oli sisältä päin kuin nuoren miehen, vaikka en varsinaisesti tiedä miten nuori mies kokee sen, kun pakarat ovat soman pinkeät. Ainakin se näyttää hyvältä. Ulkoiseen tiukkkapakaraiseen olemukseen mulla on vielä kosolti matkaa, mutta se tunne sisältäpäin on mahtava. Muutenkin sitä tuntee nuortuvansa, kun korvantaustat ovat tunnin jälkeen märät kuin keskenkasvuisella.

Yritäpä itse tasapainoitella ilmatyynyn päällä ja samalla tehdä monenlaista aktiviteettia. Kyykisty poimimaan esine maasta, nosta kädet ylös, vaihda esine yläkautta toiseen käteen ja anna katseen seurata esinettä, kyykisty jälleen asettamaan esine takaisin toiselle puolelle. Kyllä siinä jalat vähän tärisee muutaman minuutin tasapainoilun jälkeen.

Ohjaajien opastuksella viritetään erilaisia ratoja, joita on 10 – 13. Yhtä ohjelmaa tehdään kuudella kokoontumiskerralla, jonka jälkeen vuorossa on eri ohjelmat.

Ensin lämmitellään lihaksia, jonka jälkeen parin kanssa kierretään kaikki temppuradat ja tehdään kutakin ohjelmaa muutaman minuutin ajan.

Lupasin herrahenkilöille sumentaa heidän kuvansa tunnistamattomiksi. Tärkeintä tässä oli liikkeen kuvaaminen. Jalat laitetaan isolle pallolle rinnakkain nilkat ja reidet tiukasti vastakkain. Nosta lantio ylös ja pidä se ylhäällä. Vetele kuminauhoja rinnan korkeudella kymmenisen kertaa. Lepää välillä, jos siltä tuntuu ja jatka niin kauan, kun ohjaajien ajanottokello piippaa.

Tasapainoilua puomilla

Jonglööri

Kaikkein vaikeinta on mielestäni kävellä puomin päällä ja tehdä pallon kanssa mitä erilaisempia temppuja katse kohdistettuna esim. vastapäiseen seinään. Huhhuh! Sitä pitää vielä harjoitella – paljon.

Hernepusseista tulee lapsuus mieleen. Ne tuntuvat ihanilta käteen. Stressinpoisto esineitä suorastaan. Pitää varmaan kotona valmistaa muutama hernepussi. Niitä on mukava heitellä ja poimia. Kyykkyyn menemiset luonnistuvat näin melkein kuin itsestään, jotta saa hetken hypistellä pussukkaa.

Pyörähdä täysi kierros, ota hernepussi maasta ja heitä se puolapuille, pyörähdä toiseen suuntaan...(Kuva oikealla)

Istu tyynyn päälle, laita kuminauha pohkeitten kohdalla.. Levitä jalkoja siten, että jalka pysyy kokonaan maassa.

Ym. ym.

Nyt hiihtolomalla Pilates ja afro ovat viikon, parin tauolla. Afrotanssi-ikävääni voin muistella katsomalla oheisen linkin videota. Tässä teillekin näyte afrikkalaisesta tanssista. Flash mob on kuvattu Narikkatorilla vuonna 2013. Malta katsoa video loppuun. Kun kuvaan ilmaantuu lisää porukkaa, tulee etualalle ensimmäinen ihana afro-openi lehmuksenvihreässä paidassaan.

Minäkö kiusaaja?

Lapset osaavat olla ilkeitä ja monasti ajattelee, mitä me aikuiset voisimme tehdä. Tiia blogissaan Minäkö keski-ikäinen kirjoitus Ei haukku haavaa tee, sai minut ajattelemaan montaa asiaa omasta lapsuudestani.

Aika minun lapsuudessani oli toinen. Kansa oli juuri selvinnyt sodasta, kuka mitenkin. Helsingin Kalliossakin vallitsi viidakon lait. Vanhemmilla ei ollut aikaa puuttua lasten keskinäisiin kinasteluihin, mutta ainakin meillä asioista keskusteltiin. Ainoa neuvo oli se, että pitää pitää puoliaan, välttelee huonoa seuraa ja ilkeitä ihmisiä - ja namusetiä.

Olin ainoa lapsi. Äitini oli yksinhuoltaja. Hän olisi halunnut tehdä minusta prinsessan, mutta minä olin pikemminkin Pikku Myy, vaikka en silloin tiennyt Muumeista mitään. Peppi Pitkätossu oli se, johon helposoti samaistuin, kun opin lukemaan.

Valokuvissakaan en nauranut käskystä, jos ei naurattanut.

Arena-talon leikkikoulussa. Minä istumassa huonoryhtisenä keskirivissä neljäs oikealta.

Toisen Linjan kalliolla leikkikoulun ulkoilupäivänä. Minä takarivissä kolmas oikealta. Paikalla on nykyään Kallion virastotalo ja Helsingin Kaupunginteatteri.

Muistan muutaman opettavaisen tarinan leikkikoulusta eli lastentarhasta (silloin päiväkoteja kutsuttiin noilla nimillä), jolla minusta tehtiin yhteistyökykyinen ja vastuunsa tunteva kansalainen.

Kiusaajako?

Olimme kokoontuneet isoon saliin johonkin yhteiseen piirileikkitilaisuuteen. Piti valita pari. Minä olin yksinäinen susi. Eräs poika rohkeasti tarttui minua kädestä, olisi ottanut parikseen. Minuapa ei moinen piirileikki huvittanut ja riuhtaisin käteni irti ja kieltäydyin kunniasta töksähtävään tyyliini. En nyt ainakaan pojan pariksi halunnut. Tädit yrittivät houkutella ja viimein melkein pakottamalla vaativat. Minä suutuin oikeasti ja sanoin, että perkele, en mene. Täti tarttui minua kädestä ja lähti kuljettamaan kohti pesuhuonetta. Siellä suuni pestiin saippualla. Se oli varmaankin mäntysuopaa. Hirveän pahan makuista. Olin nolo ja nöyryytetty. Sain istua sivummalla katsomassa muitten piirileikkiä. Vai meninkö vapaaehtoisesti mukaan? Sitä en muista.

Sen jälkeen en kyllä koskaan ole pakkeja antanut tansseissa, mutta ei minua kyllä usein haettukaan, vaikka olisin nuorena neitona ja aikuisenakin tykännyt tanssimisesta ihan valtavasti.

Varasko?

Toinen tapaus liittyy varastamiseen. Tykkäsin piirtämisestä ja arvelin, että äidilläni ei olisi varaa ostaa väriliituja. Niinpä piirustustunnilla pistin yhden väriliidun esiliinani (silloin leikkikoulussa tytöillä piti olla esiliina) taskuun. Kotona äiti löysi jo kokonaan unohtamani väriliidun ja tivasi, mistä olin sen saanut. Siinä itku kurkussa tunnustin, että olin ottanut sen leikkikoulusta. Äiti piti puhuttelun varastamisesta. Mielikuvissani jo kolkuttelin vankilan portteja. Seuraavana päivänä minun oli määrä itse palauttaa liitu ja sanoa vaikka valkoinen valhe, että se oli unohtunut taskuuni. Myöhemmin äiti on nauraen kertonut, että hän näki ovella seistessään, kun menin huoneeseen, otin liidun taskustani ja heitin sen kiireesti kaapin alle. Ajattelin, että jos liidun katoaminen oli havaittu, se kyllä löytyisi siivotessa kaapin alta. Tai sitten voisin jopa olla apuna kadonneen liidun etsinnässä. Näin selviäisin sillä kertaa vankilareissulta. Kauhuissani kävi mielessä, että jospa edellisenä päivänä oli siivottu ja silloin ei liitua kaapin alla ollut.

Nirsoko?

Kolmas traumaattinen kokemus oli ruokailu. Joulun aikaan oli tarjolla lipeäkalaa. Silloin sen valmistamisessa koko lähitienoo haisi aivan kamalalle. Se kauhea haju nenässä olisi pitänyt syödä iljettävää limanuljaskaa. Eihän se mennyt alas, ei sitten millään. Oksennus siinä tuli ja sain istua ruokapöydässä iltaan saakka (niin minusta tuntui) lautasen ääressä. Ei minun sitä sitten tarvinnut oikeasti syödä. Tulipahan kuitenkin mietittyä laulun Mustaa Saaraa, joka riutui sairasvuoteellaan.

Vasta aikuisena, kun oma Esikoiseni kävi joulun alla äitini luona herkuttelemassa lipeäkala-aterialla, (jota en itse suostunut koskaan valmistamaan), suostuin kerran maistamaan sitä. Ei se ihan kamalalle maistunut, mutta silti meni kymmeniä vuosia, ennenkuin itse sitä valmistin. Viime uutena vuotena vihdoin poikaystävä pyysi ja lupasin sitä valmistaa. Ihan hyvää se oli. Sen jälkeen olin kylläkin neljä päivää sairaalassa tiputuksessa, josta tuolla olen aiemmin kertonut. Lipeäkala ei tietenkään ollut sairaalareissuun syynä, vaan hervoton pähkinämättö.

Tiian blogin kommenteista oli ihana huomata, että on niin paljon vanhempia, jotka oikeasti välittävät, keskustelevat lasten kanssa käyttäytymisestä ja näkevät huolta siitä, että lapsi ymmärtää ottaa huomioon myös toiset. Eivät kaikki onneksi ole niin itsekkäitä, kuin välillä saattaa kuvitella.

Amerikanjalavan hamlaus

On taas tullut aika typistää siemenestä kasvattamieni amerikanjalavien vuosikasvua. Viime vuonna hamlasin puut helmikuussa, tänä vuonna jo tammikuussa. Viime vuoden postauksessa olen kertonut mitä ja miksi puuhaan olen ryhtynyt.

Ennen...

...ja jälkeen hamlauksen

Vuosikasvu puilla on melkoinen. Näin paljon syntyi silpuroitavaa.

Korvamato

Suosikkisarjakuvassani, Jeressä alias Zits'issä oli äskettäin sarja, miten torjua päässä soiva raivostuttava biisi. Poistin kuvat, koska minulla ei ollut niihin tekijäoikeutta.

Niistä kuvista tiesi sanomattakin, mistä biisistä on kyse: Yellow Submarine, Stairway to Heaven, Lohikäärme Puff ja Maijalla oli karitsa. Jeren punkkarikaverin laulua en tunnistanut. Siinä oli lohikäärmeitä mustekaloja ja kammotuselukoita ja hirviöitä kosolti.

Minulla on soinut pari päivää päässäni kamala biisi. Olisi kiva tietää, miten se piirrettäisiin: Heihei mitä sä teet heihei mihin sä meet heihei... AARRRGG

Jos en ole aiemmin sanonut, niin minua ärsyttää laulut, joissa on kaksi nuottia (no okei, viisi tai seitsemän samassa järjestyksessä ei tee siitä yhtään vähemmän raivostuttavaa) ja samaa lyhyttä lausetta toistetaan loputtomasti. Joo joo, tiedän, että kansa tykkää.

Mummeli ennen ja nyt

Mummelilla on siis kaksi tytärtä, Esikoinen ja Kuopus sekä viisi suloista lastenlasta, Ykkönen, Kakkonen, Kolmonen, Nelonen ja Vitonen. Mutta on mummeli itsekin ollut lapsi ja jotain on jäänyt siitäkin mieleen. Ehkäpä juuri, kun muistaa omat tuntemukset lapsena, osaa itsekin aika ajoin asettua lapsen asemaan. Tuntea hellyyttä, läheisyyttä ja myötätuntoa.

Tämä kuva on minulle erityisen rakas. Siinä on äitini, hänen äitinsä ja äidinäidinäiti eli isomummo

Kuvassa sama kokoonpano kuin edellisessä, paitsi minä olen tullut siihen lisäyksen

Kuvassa minulla on aikamoiset variksensaappaat. Taisin pitää alkukesällä aika pikään kumisaappaita, jolloin saappaan rajalla iho oli kuiva ja sierrettynyt. Yhtenä kesänä putosin navetan virtsakaivoon ja muistan, miten neste kirveli jaloissa. Joku tädeistäni keksi rasvata kinttujani ja se helpottikin olemista.

Linkit mummelin lapsuusmuistoihin löytyy vanhasta blogistani Hallittua kaaosta

Sen huoneissa huokaa

Murrekameleontti

Ei kiehu vielä

Puolukkakiisseli

Viestikapula lapsuusmuistoihin

Mikä, villalankako (mummelin serkun sanainen arkku)

Mitäpä mies ei tekisi (mummelin pikkuserkun mietteitä)

Enter ry

Viime vuosina olen käyttänyt kohtalaisen paljon aikaani ikäihmisten opastamiseen tietokoneen ja kännykän käytössä. Tuota vapaaehtoistyötä olen päässyt toteuttamaan kuulumalla Enter ry:n vapaaehtoisiin opastajiin. Meitä samanlaisia on pääkaupunkiseudulla useitä kymmeniä eri opastuspisteissä. Monet tuhannet ikäihmiset ovat saaneet kauttamme ilmaista oppia, jotta eivät tyystin olisi väliinputoajia tässä tietoyhteiskunnassa. Enter ry on toiminut jo vuodesta 1997.

Viimeinen opastus

Olen ollut jäsenenä Enterin perustamisesta asti eli yhteisiä vuosia on meillä jo 18. Nyt on tullut aika irrottautua aikaa vaativasta harrastuksesta. Enteriä en toki jätä, vaan toimin siellä taustavoimina ja rivijäsenenä, mutta opastamisen olen päättänyt lopettaa.

Pääosin opastettavat ovat olleet aivan ihania. Kohdalleni on sattunut näinä vuosina vain kolme mielipahaa tuottavaa tapausta, mutta siinä on jo yksi liikaa. Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheesta Aikavaras vanhassa blogissani.

Vapaaehtoistyöstä ei saa muuta palkkaa kuin hyvän mielen ja jos se ei toteudu, niin sitten on aika katsoa peiliin. Olen huomannut, että ärsyynnyn kovin herkästi, silloin opastustilanne ei ole hyvä kummankaan kannalta. Kaikkein eniten minua harmittaa se, että tämä viimeinen epämiellyttävä kokemus sai minut huonolle tuulelle liian pitkäksi aikaa.

Lyhykäisyydessään asia meni näin: Olin seitsemän muun opastajan kanssa tilaisuudessa, johon tuli yli 9 opastettavaa. Ylimääräiset odottivat kiltisti vuoroaan, mutta rouva, joka oli varannut ajan, oli jäädä ilman opastusta erityiskysymyksensä kanssa, koska ensimmäinen opastaja ei osannut Wordia. Rouva olisi halunnut tietää mm., miten rivivälin saa muutettua (1, 1,5, 2). Vaihdoimme opastajien kanssa paikkoja, jolloin kukin tietoa haluava sai oman ongelmansa ”asiantuntijan”.

Rouva oli jo raivoissaan ja itku kurkussa pakkaamassa tavaroitaan, kun ensimmäinen opastaja oli lähtenyt hakemaan apua. Menin rouvan luo ja sanoin, että rauhoitupa nyt. Minä yritän neuvoa, jos osaan. Tähän vielä selvennykseksi, että en ole itse käyttänyt Wordia vuosiin, koska nykyään käytän OpenOfficen ilmaisohjelmia ja valikot ovat hieman erilaisia. (Vapaaehtoisen opastajan ei tarvitse osata kaikkea.) Rouva oli kuulemma käyttänyt tietokonetta 30 vuotta ja työssään käyttänyt paljonkin Wordia.

Aluksi koneesta ei löytynyt kuin käyttöjärjestelmän mukana tuleva kevyempi tekstinkäsittelyohjelma ja epäilin jo, että yleisessä koneessa ei ollut koko Wordia. Kysyin neuvoa henkilökunnalta ja löytyihän oikea ohjelma viimein. Rouva oli ehtinyt kevytohjelman kanssa sillä välin liittää kuvan asiakirjaan ja sitä sitten ylpeänä esitteli. Mietin siinä itsekseni, että haluaako hän esitellä omia taitojaan vai oppia sen rivivälin.

Rouvan kiukkuamisesta ja kaikentietämisestä ei ollut tulla loppua ja sanoin viimein ehkä hieman ärtyneellä äänellä: En oikein pidä asenteestasi. Minä opastan täällä vapaaehtoisti, ilman minkäänlaista palkkaa. Jos haluat, niin voin suositella maksullisia word-kursseja, joissa varmasti oppii kaikki tarvittavat taidot.

Siihen rouva vastasi: ”Minäkin olen tullut tänne vapaaehtoisesti.” Joo, kyllä meni minulta jauhot kurkkuun ja alkoi huvittaa koko tilanne.

Emme kuitenkaan löytäneet Wordista heti sellaista sopivaa rivivälin työkalua, mikä olisi rouvaa miellyttänyt. Niinpä hän ehdotti, että mennään kuitenkin nettiin, koska hänellä on sellainen ongelma, ettei hän pääse siellä eteenpäin vaan jää junnaamaan aina samaan paikkaan. Nettiselaimen ”siirry taaksepäin”-nuoli ratkaisi rouvan nettiongelman. Tunti siinä kului kuin siivillä. Hän jopa kiitti neuvoista ja pyysi anteeksi rumaa käytöstään sekä varasi ajan seuraavaan kertaan, jolloin hän opettelee sen Wordin rivivälin säädön.

Tuo oli kuitenkin viimeinen pisara minulle. Turhat valittajat saavat jäädä, minä keskityn nyt vain itseeni ja omaan sekä läheisteni hyvinvointiin, niin hyvin kuin se on mahdollista. Vähän pelästytti se pähkinöistä johtuva suolitukos.

Liikuntaa

Käyn kolmasti viikossa ohjatussa liikunnassa, koska yksinäni en saa itseäni liikkeelle. Afrikkalaista tanssia olen harrastanut yli 20 vuotta ja sitä haluan jatkaa niin kauan kuin pystyn. Minusta oli yli 10 vuotta sitten ET-lehdessä juttu afrikkalaisen tanssin tiimoilta. :)

Seuraavissa linkeissä olen vanhassa blogissani kertonut hieman lisää afrikkalaisesta tanssista Afrikkalaisen tanssin ylistys ja Kadermo

Pilates on toinen liikuntaharrastus (vuosia olen sitäkin harrastanut). Viimeisin on tasapainoryhmä. Kaikki ovat hyödyllisiä mielestäni, ohjaajat mukavia ja tunnin jälkeen jää hyvä mieli. Lisäksi samaan hintaan kuuluu uimahallissa käynti halutessa. Ihan kiva. Ostin uuden uimapuvunkin, kun vanha oli jo haperoitunut lähes läpinäkyväksi. Ei ole sellainen vanhan ihmisen päällä kaunista katseltavaa.

Elokuvakerho

Tykkään käydä teattereissa ja muissa kulttuuririennoissa ja lippujakin olen hankkinut jo pitkälle kevääseen. Tammikuussa sain aikaiseksi liittyä elokuvakerhoon. Nyt on nähty kolme erilaista, varsin hienoa esitystä. Joel & Ethan Coen: Inside Llewyn Davis, Jacques Audiard: Luihin ja ytimiin sekä Hirokazu Koreeda: Isänsä poika. Kaikkiaan kevätkaudella on 13 mielenkiintoista elokuvaa tiedossa.