tiistai 12. helmikuuta 2013

Vaija ja Karjalan kunnaat



Olen ollut 11 vuotias, kun äidinisä, vaijani, kuoli. Vaija oli totinen mies. Vanhoja kuvia selatessa hämmästyin, kun hän yhdessä kuvassa hymyilee. Poikansa hän piti kurissa vitsan ja remmin avulla. Enoilleni on kuitenkin jäänyt yllättäen hyvät muistot ehkäpä ansaitusta rangaistuksesta. Jos joku pojista ei tunnustanut kolttostaan, pistettiin kaikki veljekset riviin, ja siinä sai vitsaa koko poikajoukko niin kauan, että itku heltisi - yleensä melko nopeasti.

Neljä mummon ja vaijan yhdestätoista lapsesta lähetettiin Ruotsiin sotalapsiksi hyviin perheisiin. Voi vain kuvitella, millaista sieltä oli palata Suomeen ankeisiin oloihin. Yhdelle enolleni kasvoi isäänsä kohtaa sellainen uhma, että hän ei itkenyt, vaikka miten olisi piiskattu. Vaikka itku oli pyrkiä esille, hän hymyili ja kohteliaasti kiitti isäänsä selkäsaunasta.

Mummo ja vaija sylissään kaksi nuorinta lastaan. Kuva otettu 1942.

Lapsena sain olla paljon mummolassa. Mummo oli kiltti, mutta vaijaa taisin hiukan pelätä. Minua eikä tyttäriään vaija koskaan piiskannut, mutta kun näki, mitä pojille tapahtui tuhmuuksista, niin se kurituksen pelko oli aina läsnä, syyttömänäkin. Eihän sitä lapsena ymmärtänyt, mikä aikuisen mielestä on rangaistava teko! Kerrankin olin ihmetellyt vaijan puista mittakeppiä, sellaista lyhyeksi taitettavaa. En muista sitä rikkoneeni, mutta kerran vaijan penkoessa työkalupakkiaan, kuulin vihaisen kysymyksen: "Kuka on rikkonut vaijan mitan?" Tänä päivänäkään en muista, että se olisi minulta mennyt rikki. Arvasin toki, että vaija minua epäili, koska käytti itsestään vaija-nimitystä, muutenhan hän olisi kysynyt asiaa toisella tavalla.

Vaija ei paljoa lauleskellut, mutta yksi laulu hänellä oli ylitse muiden: Karjalan kunnailla. Olen etsinyt laulun sanoja ja helpostihan ne löytyvät netistä. Laulukirjassani on kuitenkin vain kolme säkeistöä, mutta vaijani lauloi aina viisi. En ole aikaisemmin löytänyt noita kahta puuttuvaa ja ihmettelin, kun tätinikään eivät niitä muista, vaikka muuten muistavat valtavan määrän laulujen sanoja. Olisiko vaija laulanut laulua vain minulle?

Näin muistan vaijan laulaneen neljännen ja viidennen (sama kuin ensimmäinen) säkeistön:

Tai läksin kyliin urhojen luo,
missä jylhillä vaaroilla asui nuo.
Näin miehet kunnon ja ylpeän työn
ja näin missä sykkii Karjalan syän.

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
Jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
Käki kukkuu siellä ja kevät on.
Vie sinne mun kaihoni pohjaton!


Noniin, ja kun olin kirjoittanut tämän, löysinkin Wikipediasta nämä laulukirjasta puuttuvat säkeistöt. Vähän eri tavalla ne kuitenkin muistan, kuin Wikin kirjoittaja, vai olisiko vaija pistellyt omiaan - tai minun muistini ja ymmärrykseni.

Näin Wikissä:

Tai läksin kyliin urhojen luo,
Miss' ylhillä vaaroilla asui nuo;
Näin miehet kunnon ja hilpeän työn
Ja näin, miss' sykkii Karjalan syän

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
Jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
Käki kukkuu siellä ja kevät on –
Vie sinne mun kaiho ponneton!

Varmastikaan työ ei ole ollut hilpeää, kun tietää, miten vaija työhön suhtautui. Voimakkaasti tuntevana ja Karjalaa ikävöivänä kaihokin on varmasti ollut pohjaton eikä ponneton.


12 kommenttia:

  1. Tuo muistelemasi toinen säkeistö tuntuu tutulta, mutta ensimmäinen aivan vieraalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole tähän postaukseen kirjoittanut niitä kolmea kaikkein tutuinta säkeistöä, paitsi toiseksi kirjoittamani säkeistö onkin sama kuin laulun ihka ensimmäinen säkeistö. :) seliseli

      Tuo ensimmäiseksi kirjoittamani säkeistö (joka minun muistoissani on neljäs säkeistö) onkin aika vieras ja harvoin kuultu. Sitä ei ole ainakaan niissä laulukirjoissa, joita olen selaillut, mutta joku toinenkin on sen joskus kuullut, koskapa sellainen on nyt löytynyt netistä.

      On muuten aika mielenkiintoista, että lapsena opitut lorut ja laulut muistaa (joskus) vuosienkin päästä. Silloin, kun vaija minulle laulua lauloi, en osannut vielä edes lukea, mutta tarkkaan olen tainnut kuunnella.

      Poista
  2. Mukavat muistelmat. Erilaista oli meno ennen kuin nyt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos My life! Kyllä, nykyäänhän saisi syytteen piiskaamisesta.

      Poista
  3. Kuria pidettiin ennen vähän toiseen malliin. Monesti pelkkä sanakin tehosi. Olen itsekin saanut isän kädestä vitsaa yhden kerran, ei hakaten, vaan ripsutellen. Ansaitusti, eikä siitä traumaa jäänyt.

    Karjalan kunnailla-laulun neljännen värsyn sanat ovat minulle täysin vieraat, muuten laulu on tuttu.
    Kirjoitit kiinnostavan postauksen muisteluistasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, osat ovat kääntyneet ihan päinvastaisiksi. Ennen ei lapsilta kysytty mielipiteitä eikä neuvoteltu, heille saneltiin säännöt, joita tuli noudattaa.

      Äidiltä sain kerran muistaakseni sähköjohdolla kintuille. Olin vastannut naapurin tytölle nenäkkäästi. En mitään traumaa saanut, mutta kyllä se muistiin on jäänyt epämiellyttävänä kokemuksena. Varoitus riitti sen jälkeen, eikä äiti varmaan olisi enää hennonnutkaan piiskata.

      Poista
  4. Luin postauksesi suurella mielenkiinnolla, monet kohdat tuntuivat niin tutuilta. Minulle riitti kurinpidoksi se, että Koivuniemen Herra oli ovenpielessä, yläkulmassa niin, ettei siihen pienen lapsen käsi ylettänyt. Toki pimeään komeroon muutaman kerran jouduin miettimään tuhmuuksiani. Pimeän- tai ahtaanpaikankammoa ei siitä ole jäänyt. Juur isännän kanssa puheltiin siitä, et lapsuus muistuu onnellisena aikana, ei haitannut mukavuuksien puute tai ahdas asuminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, minäkin muistan sen Koivuniemen Herran ovenpielessä. Kotona ei varmaan ollut, mutta olisiko sellainen ollut mummolassa tai sitten sillä ainakin uhattiin, että jos et nyt usko, niin tulee koivuniemen herra. Eikö olekin mielenkiintoista, että lapsuus tuntuu näin jälkikäteen niin ruusuiselta, vaikka mitään ei ollut edes tarpeeksi! Rangaistuksetkin tuntuivat ihan oikeudenmukaisilta, vaikka ei tietenkään aina. Minusta oli kohtuuton se piiskaamisrangaistus, kun vastasin samalla mitalla sille naapurin tytölle. Vieläkin se korpeaa, että miten aikuinen voi olla niin epäoikeudenmukainen.

      Poista
    2. Tuohon aikaan piiskaaminen oli maan tapa. Monikaan ei varmaan kyseenalaistanut sitä. Itse muistan isäni lempeän murheen, kun hänen oli mielestään pakko antaa minulle vitsaa. Epäoikeudenmukaisuus vitsalla tai ilman jäi mieltä kalvamaan enemmän kuin "ansaittu" rangaistus. Parasta lapselle on saada tuntea itsensä rakastetuksi, arvostetuksi. Ehkäpä enosi myös kokivat, että Vaija heistä välitti karulla tavallaan :)

      Poista
    3. "Joka vitsaansa säästää, se lastansa vihaa." Sananlasku niiltä ajoilta. Näin vanhemmat sen varmaan ymmärsivät. "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee." vai miten se nyt menikään :)

      Poista
  5. Tämä liittyy äskeisiin ajatuksiini. Katsoin juuri hetken SF-paraatia televisiosta. Se oli tehty kesällä 1939 ja sen ensi-illan piti olla joulukuun lopussa 1939. Sattuneesta syystä ei ollut, mutta se kuitenkin esitettiin 1940 talvisodan jälkeen. Jäin miettimään, kuinka huoletonta ja herttaista noilla näyttelijöillä oikeasti tuntui olevan. Ei kestänyt kauan, ennen kuin kaikki entinen meni palasiksi ja niin moni joutui kokemaan sellaista, josta ei koskaan toipunut.

    VastaaPoista
  6. MM, kyllä vetää hiljaiseksi, kun ajattelee aikuisten tekemisiä silloin tuolta kannalta. Varmaan moni veteraani ei kyennyt koskaan kertomaan tuntojaan, ei halunnut muistella sellaisten kanssa, jotka eivät olleet samaa kokeneet. Painajaisissa vain tapahtumat toistuivat. Ei silloin tiedettykään mitään kriisiavusta. Ja sama jatkuu edelleen jossain muualla. Eivätkö ihmiset koskaan opi!

    VastaaPoista