Ulos kaapista

No ei minulla nyt sellaisia salaisuuksia ole, joita en pystyisi torilla julistamaan. Vaan ketäpä edes kiinnostaakaan jonkun mummelin tekemiset ja jorinat. Nimimerkillä täällä juttujani suollan, vaikka kyllä kaverini tietävät, kuka Vallaton mummeli oikeasti on.

Nyt olen kuitenkin avautunut ihan henkilönä ”julkisuuteen”. Paula Ritanen-Närhi, puutarhatoimittaja ja ”puutarhakulkuri”, kuten hän itseään kutsuu, kävi viime keväänä ja loppukesästä kuvaamassa pihaani ja kirjoitti siitä jutun. Ottipa muutaman kuvan minustakin. Pääsin ihan lehteen ja kansikuvatytöksi asti. Hih! Kodin Pellervo3/2016.

Itse rakastan pihaani, mutta ei se tietenkään ole kaikkien mieleen. Liian rehevä, liian sekava, liikaa sitä ja liian vähän tätä. Taitava toimittaja saa kuitenkin loihdittua sellaista, mikä ei kaikkien silmiin avaudu oikeassa luonnossa. Kuvat saattavat hieman valehdella vai näyttääkö pihani noin hienolta oikeasti! Juttu oli ystävieni mielestä näköiseni.

Piha muuttaa muotoaan vuodenaikojen mukaan.

Kauneus on katsojan silmissä. Ruohosipulin kukka.	Toukokuun puolessa välin kaikki näyttää vielä kohtalaisen maltilliselta, mutta maisema muuttuu päivittäin.
Aune päärynä ja Pirko (muistaakseni) clematis	Kuva suunnilleen samasta kohtaa kuin ylempi. Tänä aamuna oli hankikanto -8 C

Kaikki kevät- ja kesäkuvat tähän postaukseen on ottanut Paula Ritanen-Närhi. Talvikuvat ovat omiani.

Näkymä kuistilta helmikuussa. Talvella piha lepää.

Käsityökursseja

Olen ennenkin, aika useastikin tullut maininneeksi, että Keravan Opiston kurssitarjonta on huikean hieno. Tänään olin Pitseistä koruiksi -kurssilla. En olisi kuuna päivän tullut menneeksi koko kurssille, mutta kerran ihan vahingossa näin, mitä vanhoista pitseistä voi tehdä.

En ole ollenkaan koruihmisiä, enkä itselleni muutenkaan olisi mennyt mitään värkkäämään, mutta näytin lastenlapsille kuvaa valmiista rannekorusta ja esittelin pitsejäni . Vastaanotto oli sen verran suopea, että ajattelin ilmoittautua kurssille. Elokuvakerho jäi kyllä väliin, mutta olin nähnyt tänään esitettävän elokuvan jo viime vuonna.

Itse virkatut pitsit menossa pesuun

Kätköistäni löytyi kassillinen äitini ja minun ammoin virkkaamia pitsejä, joille en ole keksinyt enää kummoistakaan käyttöä. Valkoiset pitsireunuslakanat odottavat kaapissa satunnaisia yövieraita, uusia en ole ajatellut ommella. Omassa käytössä pussilakanat ovat niin näppäriä.

Opettajan näytille tuomia pitsejä ja koruja

Opettajan havaintomateriaalia

Eri värisiä Paverpol kovetusainetta

Tästä se lähtee pitsikorujan väsääminen. Leikataan, kostutetaan ja töpötellään kovetusainetta

Paverpol kovetusaine töpötellään siveltimellä valmiiksi leikattuihin, oikean kokoisiin pitsipaloihin. Opettaja kävi lähes jokaiselle neuvomassa, että ainetta ei maalata, vaan töpötellään. Maalaamalla ja liian paksulla kovetusainekerroksella pinnasta tulee muovimainen ja sellaista emme toki halunneet.

Erilaisia kiinnitystapoja

Tänään kurssilla valmistuneita koruja

Korujen kiinnitystapoja: hopealenkki korvakoruihin ja kaulanauhoihin, nappi ja lenkki.

Kurssin ohjaaja, Irmeli Kilpeläinen valmistaa hopeasta kiinnityskoukkuja ja kiinnittää ne koruihimme. Huomaa opettajan ranteessa upea tinalankakirjontakoru.

Seuraava kurssi maaliskuun lopulla. Tinalankakirjontakurssi.

Näillä kursseilla on niin mukavaa, että ilmoittauduin jo seuraavalle Tinalankakirjontakurssille. Voi olla, että minäkin saatan joskus laittaa jonkun korun ranteeseeni. Nämä tinalanka-nahkakorut poronsarvinappeineen sai hengähtämään syvään. Opettajat väittivät, että jo ensimmäisenä kurssipäivänä valmistuu kapea rannekoru. Pakko päästä kokeilemaan.

Talven käsitöitä

Kamalaa, kun alkaa muisti vähän pätkiä. En ollenkaan muistanut, että olin postannut jo osan talven sukankutomisista. Ne aikaisemmat ovat omia sukkiani.

Tanskalaisia sukkalankoja ja oikealle 7veljestä

Saksalainen sukkalanka

Seuraavat sukat ovat lastenlapsille. Oikeastaan oli tarkoitus testata erilaisia sukkalankoja, miten kestävät käytössä. Nyt en kuitenkaan ihan satavarmasti muista, mitkä sukat olen neulonut Islannista ostetusta tanskalaisesta ja mitkä Lidl'istä ostetuista saksalaisista langoista. Lastenlapsille olen kyllä antanut ohjeet, että kertovat, mitkä sukat kuluvat puhki alle aikayksikön. Voi, minnuu!

Kuten kasvien kasvattamisessa, myös käsitöissä olisi erittäin tarpeellista kirjata ylös kaikki oleellinen. Eli kartta viljellyistä kasveista nimikyltteineen. Mieluimmin vielä kuvattuna. Nykyään kun se kuitenkin on niin helppoa. Neulomisista kunnon työkirja: käytetty materiaali, kuva tuotteista vaiheessa ja valmiina. Älä siis KOSKAAN tee, kuten minä, vaan kuten neuvon.

Kolmosen ja Kakkosen sukat

Kakkosen sukka eli sama kuin viereisen kuvan oikeanpuoleiset sukat. Väri on tässä oikeampi

Muistini mukaan nämä ovat saksalaisesta langasta. Ne ovat Kolmosen ja Kakkosen käytössä.

Ykkösen sukat alla vasemmalla. Jos en nyt ihan väärin muista, niin näissä sukissa on saksalaisesta langasta varret ja teräosa tanskalaisesta, mielestäni taatusti kulutuksen kestävästä langasta.

Ykkösen sukat

Kolmosen säärystimet

Kolmonen (12 v) pelaa jalkapalloa. Vävykulta ehdotti, että neuloisin talvitreenejä varten säärystimet, koska aikaisemmat (kelta-vihreät) eivät kelpaa värien puolesta. Neito vaihtoi seuraa, joten nyt pitäisi saada esim. mustat, jotka sopivat nykyiseen seuraan. Tässä ne sitten ovat. Talvi on jo tuotapikaa ohi, mutta kyllä nämä mahtuvat ensi talvenakin.

Postikorteista askarreltu rasia

Ennen joulua ajattelin verryytellä lapsuusmuistoilla ja tehdä postikorteista rasian, jollaisen muistin joskus lapsuudessa tehneeni. Enhän muistanut alkuunkaan, miten työ eteni, mutta poikaystävä neuvoi. Eräältä facebook-kaverilta sain vinkkinä virkata kanteen pitsireunuksen. Rasiaan mahtuu yhden vuoden joulukortit somasti.

Lukumummin ahaa-elämyksiä

Olenko jo maininnut, että lukumummina oleminen on mukavaa ja haastavaa. Sitä alkaa pohtia asioita, jotka ennen olivat mielessä kristallinkirkkaina, opittuina. Nyt kun omaakin kokemusta on kertynyt, ovat jotkin asiat painuneet unhoon uusien kiinnostavien tieltä.

Nyt haasteen heitti 7-vuotias poika, joka osasi lukea kuin vettä vaan ja näytti ymmätävänkin lukemansa. Mutta, mutta poika ei pidä lukemisesta. Selvästikin aapinen oli hänelle liian helppoa ”kauraa”. Poika oli oppinut lukemaan jo 4-vuotiaana. Lyhyen tuokion aikana, emme ehtineet montaakaan sanaa vaihtaa, kun poika luki haluamansa kappaleet nopeasti ja ilmoitti sitten lähtevänsä. Selvä! Ketään ei voi pakottaa pitämään lukemisesta, eikä se edes ole tehtäväni. Pojallahan voi olla aivan muita kiinnostuksen kohteita, joista saa tekemisen riemua, mutta se jäi nyt epäselväksi. Ehkä joskus tulee tilaisuus vain jutella, tai sitten ei.

Toisenlaisen haasteen antaa lapsi, joka todella vaatii paljon aikaa oppiakseen lukemaan. Mielenkiintoista havaita, että ikä ei ole se mittari, jolla joku oppii, toinen ei. Asiantuntijat sanovat, että toiset oppivat kuuntelemalla (auditiivisesti) ja toiset näkemällä (visuaalisesti). En oikein ole varma, kumpaan ryhmään itse kuulun. Ainakin lapsena sanallisesti kirjoitettu laskutehtävä tai aineen otsikko tuotti minulle valtavan suuren haasteen ja ahdistuksen. Ainetunnilla olin ihan onneton, kun olin saanut vasta otsikon mietittyä, niin toiset lapset kirjoittivat jo toista sivua. Ihan kamalaa sellainen!

Vieraita kieliä

Nyt kevätkaudella ilmoittauduin opistomme englanninkielen keskusteluryhmään, jota ohjaa englantia äidinkielenään puhuva opettaja. Ajattelin, että voipi olla liian vaativa ryhmä minulle. Etukäteen pelkäsin nuoria, jotka nykyään jo puhuvat todella sujuvasti. Ovat käyneet vaihto-oppilaina ja koulussakin kieliä opetetaan puhumaan. Minun kouluaikana tankattiin melkein pelkästään kielioppia, joka pelotti pitämään suun visusti äänettömällä, koska ne kielioppivirheet olivat pahinta, mitä opettaja tiesi tai ainakin epäonnistuminen näkyi todistuksessa rumana merkkinä.

Voi, voi, turhaa oli sekin ennakkopelko. Ryhmä, jossa käyn on päiväryhmä ja siellä on juuri samanlaisia mummoja ja vaareja kuin minäkin. Toiset tietenkin puhuvat sujuvammin kuin toiset, mutta niinhän se on elämässäkin.

Tämä kielen opiskelu sai nyt uutta ulottuvuutta lukumummitoimintaankin. Huomasin, miten tärkeää on lukea teksti ääneen. Ensin tekstistä ei ehkä ymmärrä mitään. Sanat osaa jotakuinkin lausua ääneen, mutta sisältö jää hieman epäselväksi. Toisto on avainsana. Tietoinen keskittyminen ja sanojen kuunteleminen avaa myös kanavat ymmärrykselle. Pelkkä kirjainten tuijottaminen kun ei sitä ymmärrystä saa mitenkään aikaiseksi.

Kun opettelee lukemaan, kannattaa valita itseään kiinnostavia tekstejä. Silloin lukeminen on kivaa.

Tässä männä päivänä Kuopukseni laittoi linkin englanninkieliseen teksiin, Miksi tomaatit eivät maistu. Harrastelijapuutarhurina ja intohimoisena tomaatin ystävänä polotin koko pitkän teksin ääneen. Yllätyksekseni ymmärsin sisällön.

Elokuvakerhossa saamme näytettävistä elokuvista kirjoitetun arvostelun paperilla. Joskus paperin toisella puolella on myös arvostelu englanniksi. Oujees! Nykyään luen senkin kotona ääneen.

Kansakoulussa, silloin kauan sitten, lapsilla oli muistokirjoja, johon lapset ja opettajat kirjoittivat muistolauseita ja liimasivat sopivan kiiltokuvan. Tämä laulunopettajan muistokirjoitus on ollut mielimuistolauseeni. Opettajan kaunista käsialaa ihailin kovasti. Muistokirja oli pitkään ”kadoksissa”, mutta verkkokalvoilleni oli piirtynyt tuo lause ja juuri tuollaisena sen muistin. Ja oikeasti: Oppia ikä kaikki!

Kun nimesi kiljaisen

Mistäkö tietää tulleensa vanhaksi? No, en viitsi edes mainita peiliä. Tällä kertaa radiossa soitettu Eppu Normaalin Voi kuinka me sinua kaivataan, sai muistojen vyöryn aikaan.

Elettiin 80-lukua. Olin keski-ikäinen, eronnut ensimmäisestä miehestäni ja muuttanut Esikoisen ja Kuopuksen kanssa kerrostalon 5. kerroksen kolmioon. Tytöillä oli omat huoneet ja itselleni järjestin suureen olohuoneesen mukavan makuusopen. Hyvän mallinen asunto kaikenkaikkiaan siihen elämäntilanteeseen.

Esikoisen poikaystävä piti räiskäleistä, mutta aina ne loppuivat kesken. Kerran päätin tehdä niin suuren lettutaikinan, että kasvava nuorukainen saisi kerrankin tarpeekseen. Poika söi ja söi hyvällä ruokahalulla. Viimein sai sanotuksi: ”Pirkko, ethän tykkää huonoa, mutta en enää jaksa?” Tulipa sekin testattua, että poikien vatsat eivät sittenkään ole pohjattomat, vaikka niin olin luullut.

Eppu Normaali ei mitenkään ollut keski-ikäisen täti-ihmisen mielimusiikkia, mutta nuorison myötä olen tykästynyt moneen muuhunkin biisiin, jotka eivät heti ole kolahtaneet. Usein keskustelu on vaikuttanut asennevammaani musiikin suhteen ja miksei toki muutenkin. Nuorelta hyvät perustelut ja johan olen alkanut kuunnella musiikkikappaletta ihan toiselta kantilta. Niin helppoa on minun mieleni kääntäminen.

Esikoinen lähti isänsa ja siskonsa kanssa muutamaksi viikoksi tervehtimään vaihto-oppilasvuotensa ystäviä ja kiertämään Pohjois-Amerikkaa. Kerran soi ovikello ja Esikoisen poikaystävä seisoi ovella onnettoman näköisenä. ”Pirkko, saanko tulla hetkeksi istumaan Esikoisen huoneeseen? Minulla on niin ikävä.”

Sittemmin tästä Esikoisen poikaystästä tuli Ensimmäinen Vävykultani. Viettävät kohta yhteisiä 100-vuotis syntymäpäiviään, yhteiseloa on heille kertynyt yli 30 vuotta.  

Laura Soinne: Satuja

Minulta joskus kysytään, minkä kirjan muistan lapsuudesta? Mistä kirjasta pidin eniten? Varmaan mieleenpainunein kirja, jonka muistan lapsuudesta on Laura Sointeen: Satuja.

Itse asiassa olen muutama päivä sitten tilannut kolmannen teoksen tuosta kirjasta.

Ensimmäisen sain syntymäpäivälahjaksi ehkä 8 - 10 -vuotiaana, toisen ostin lasten kirjakerhosta lastenlapsilleni ja nyt kolmannen tilasin antikvariaatista. Viimeinen tilaus oli kohtalaisen työlästä, koska kirjaa ei ihan noin vain ole saatavilla. Aion viedä sen lukumummin ominaisuudessa kouluun, jotta lapset saavat tutustua lapsuuteni lempikirjaan. Kirjastoissa kirja onneksi myös löytyy.

Wikipedia kertoo kirjailijasta näin: Laura Vuorela, kirjailijanimeltään Laura Soinne (6. helmikuuta 1897 Tuusula – 17. maaliskuuta 1992 Tuusula) oli erityisesti näytelmiä ja satuja kirjoittanut suomalainen kirjailija. Hän oli naimisissa vuodesta 1939 runoilija Einari Vuorelan kanssa.

Minusta mielenkiintoisia yhteensattumia on syntymäpäivä, sillä minäkin olen vesimies, olen syntynyt 5.2. eli Runebergin päivänä. Samana päivänä on syntynyt myös Jörn Donner. Hyvässä seurassa olen. Kolme vuotta vanhempi tätini esitti mm Einari Vuorelan runoja.

Jossain vaiheessa oma kirjoittamisen kipinä alkoi tyrehtyä (ja onhan se vieläkin vähän hakusessa). Huomasin silloin lehdestä luovan kirjoittamisen kurssin. Kurssilla oli todella hyviä kirjoittajia, joiden tekstejä oli mukava kuunnella. Muutaman kerran jälkeen kuulin, että yksi kurssikavereistani oli Laura Sointeen sukulaisia. Aika hieno kohtaaminen oli se.

Sen ensimmäisen Satuja -kirjan sain Hellin-tädiltäni. Hän oli kirjoittanut onnittelukorttiin runon. Kortti on myöhemmissä vaiheissa kadonnut, mutta näin muistan runon:

Satuja Pirkko kauan siedä,

niin saat käydä sisälle tarhaan

ja sieltä myötänsä viedä

näin onnen kaikista parhaan.

Hyvin olen sietänyt satuja, antanut siedätyshoitoa myös lapsilleni, lastenlapsilleni ja nykyään lukumummina yritän saada pieniä koululaisiakin sietämään satuja ja tarinoita.

Ensimmäinen Satuja -kirjani on hivenen kärsinyt ajan saatossa. Kovasti se on luetun näköinen. Kirja on toinen painos Werner Söderström Osakeyhtiön laakapainossa Porvoossa 1950. Kuvittanut Maija-Kaarina Nenonen. Kuvissakin on riittänyt tutkittavaa muutamaksi kerraksi. Esikoinen on näköjään yrittänyt lyijykynällä (onneksi) värittää muutamaa musta-valkoista kuvaa.

Varjojen linnan prinssit	Varjojen linnan prinssit
Tarina valkoisesta ruususta	Tässä kuvassa Esikoinen on käyttänyt keltaista värikynää. Tarina valkoisesta ruususta

Kirjan lempisatujani olivat Hukkasaaren salaisuus ja Mutakalan kultahammas. Niissä oli sopivasti jännitystä ja taisin muutaman kyynelenkin hersyttää Mutakalan kultahammasta lukiessa.

Hukkasaaren salaisuus	Hukkasaasen salaisuus
Hukkasaaren salaisuus	Ruusu-Marja ja kuninkaanpoika
Ruusu-Marja ja kuninkaanpoika	Musta sormus

Noidan taikasanat Hukkasaaren salaisuudessa: ”Tut amo palda” on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Kun etsin netistä Laura Sointeen kirjaa, törmäsin muutamiin kommentteihin ja muisteluihin: ”Laura Sointeen Satuja olivat kauhujen kauhu ”, ”Ne ovat suorastaan kaameita kauhujuttuja, mutta täysin unohtumattomia”, ”kauhusatujen klassikko”.

Mutakalan kultahammas

Mutakalan kultahammas

Millaisessa maailmassa oikein elän, kun minulle on jäänyt vain hyviä muistoja, toki voimakkaita kokemuksia, vähän pelottaviakin silleen sopivasti, mutta ne kestää hyvin, kun kirjassa on paljon myötätuntoa, rohkeutta, hyvä voittaa useimmiten pahan. Kirjan viimeinen lause pieneltä Joppi-pojalta sadusta Mutakalan kultahammas kiteyttää mielestäni lapsuuden lukukokemukseni: ”Onnelliseksi tulee ihminen tekemällä toisia onnelliseksi – nyt minä sen vasta oikein tunnen.”

******

Piipahdin äsken kirjastossa hakemassa tilaamani kirjan. Menin myös lasten osastolle etsimään erästä kirjaa, jonka arvostelut kiinnostivat. Enhän muistanut kirjailijan nimeä, mutta tapasin sen pienen tytön, joka oli askarrellut minulle edellisen postauksen joulukortin. Tämä reipas ja iloinen 8-vuotias tyttö etsi pikkuveljelleen kirjaa, josta hän itse oli oppinut lukemaan. Voi, että minulle tuli hyvä joulumieli.

Hyvää Joulumieltä toivotan myös teille kaikille ihanille!

Lukumummin hemmotteluhetket

On niin hyvä mieli. Joulun alusviikoilla on monenmoista mukavaa tarjontaa ollut lukumummillekin. Pääsin kirkkoon kuuntelemaan musiikkiluokkien joulukonserttia. Kirkko oli täpötäynnä seisomapaikkoja myöten. Lapset esittivät taidokkaasti ja huolellisesti harjoitellut ohjelmanumeronsa. Tunsin suurta ylpeyttä suloisista lapsista, joista useita kymmeniä on syksyn aikana käynyt lukemassa kanssani.

Kouluaamuina on ollut mukava mennä kouluun, kun pihalla tervehditään ystävällisesti, katsotaan silmiin ja avataan mummelille ovi.

Viimeisenä päivänä ennen joululomaani sain lasten tekemän joulukortin, jossa oli 72 lapsen nimikirjoitukset. Sen verran lapsia on käynyt lukutuokioissa. 114 kertaa on mennyt tosi nopeasti ja vaikka koulupäivien jälkeen on vähän väsyneen raukea olo, on tyytyväinen mieli joka kerta antanut lisäenergiaa ja hymyä huuleen.

Kotiin lähtiessä oli pieni ryhmä tyttöjä pihalla. Huikkasin hyvät joulut ja kiitin kortista. Yksi tytöistä kysyi: ”Saanko halata?” Sitten kaikki tytöt erikseen antoivat jouluhalit ja lopuksi eräs tytöistä ilmoitti, että nyt vielä ryhmähalit. Ihania lapsia!

Ensi vuoden puolella, lomien jälkeen taas tapaamme. Kiitokset lapsukaiset mukavasta syksystä!