Esa Riippa

Keravan taidemuseo Sinkan toiseen Taiteen tarinoita -sarjan tapahtumaan kerääntyi ennätysmäärä yleisöä kuuntelemaan rakastetun taidegraafikko Esa Riipan leppoisaa jutustelua. Yli satapäinen kuulijakunta remahti nauruun, kun taitelija vaatimattomaan tyyliinsä kertoi, että hänen teoksiaan on myös Firenzen Galleria Uffizissa – Uffizin wc:ssä. Taiteilija lohkaisi, että hänellä on teoksia myös monissa muissa näyttelyissä, joissa esim. Picassolla ei ole yhtään teosta.

Tervetuloa Sinkkaan Esa Riippa

Esa Riippa on piirtänyt pienestä pitäen. Taiteellisuus heidän suvussaan on tavallaan ”sukuvika”, josta ei tehty suurempaa numeroa. Isoisä oli pankinjohtaja, joka myös osasi piirtää taitavasti, joten siinä ei ollut mitään kummallista, kun kerran pankinjohtajakin...

Nuorempana Esa ei kuitenkaan ollut ihan varma alkaako hän muusikoksi vai kuvataiteilijaksi, koska lahjoja pojalla oli kumpaankin. Taiteilijan sisko ja veli sen sijaan ottivat musiikin haltuunsa ja koska he pääsivät säestämään hautajaisissa, oli Riipasta perempi jättää musiikkihommat parempien hoidettavaksi. Musiikki on taiteilijalle kuitenkin tärkeässä asemassa ja työskennellessään hänellä yleensä aina soi musiikki taustalla.

Taiteilijaksi ryhtyminen vahvistui kuitenkin melko varhaisessa vaiheessa, kun poika joutui vuodepotilaaksi sairaalaan pitkäksi ajaksi. Siellä eräs vierustoveri huomasi pojan piirustustaidon ja innoissan ilmoitti: ”Sinusta tehdään arkkitehti.” Sen verran varma ja vakuuttunut potilastoveri oli pojan kyvyistä, että sairaalasta päästyäkin hän toimi tämän kannustajana ja kehoitti pyrkimään Ateneumiin. Pentti Kaskipuron pitämillä grafiikan iltakursseilla Taideteollisessa oppilaitoksessa Riippa kiinnostui krapsuttamisesta, kuten taiteilija kälviäläisittäin ilmaisee.

Atsalea

Taiteilija kertoi, että hän halusi tehdä kuvia, ettei tarvitsisi selittää. Riipan kuvat ovat tavattoman mielenkiintoisia ja jokainen varmaan löytää niistä hauskoja pieniä yksityiskohtia ilman selityksiäkin. Nyt kuulijakunnalla oli kuitenkin mahdollisuus myös kysellä mieltään askarruttavia asioita Riipan taiteen tekemisestä.

Miten kuva ja ajatus siitä syntyy?

Niille ei ole olemassa mitään tiettyä muottia.

Uusi kevät

Onko taiteilijalla yleensä malli, minkä hän ikuistaa?

Usein aiheet ja mallit ovat keksittyjä. Joskus on saattanut nähdä jonkun tietynlaisen esineen ja joskus jopa käyttänyt mallina, mutta yleensä kuvat tulevat omia aikojaan, koska niillä on voimakas oma tahto.

Uhka

Ovatko maisemat Kälviältä?

Jotkut saattavat olla, mutta yleensä ne ovat keksittyjä tai joku maisema on saattanut vilahtaa vaikkapa junan ikkunasta ja jäänyt odottamaan toteuttamista.

Kauanko laattoja säilytetään ja miten ne tuhotaan?

Riipalla on seitsemisensataa julkaistua teosta ja jokaisesta on vähintään kaksi laattaa. Jos teoksesta myöhemmin halutaan lisää vedoksia, voi oikean laatan löytyminen joskus olla hankalaa. Tuhottavat laatat ovat kupariromua.

Raaputin

Miten nimi teokselle syntyy?

Joskus taiteilija kysyy vaimoltaan, minkä nimen hän kuvalle antaisi. Kun vaimo ehdottaa jotain, saattaa taiteilija todeta, että se se ei ainakaan ole.

Haiku

Selvisipä minulle sekin, että jokainen painettu grafiikanvedos on originaali, alkuperäinen taideteos, koska ennen vedostamista kuvaa ei ole olemassa.

Chiaroscuro

Taiteilijalta kysytään joskus: Mikä grafiikassa on vaikeinta? Odottaminen. Mikä siinä on helpointa? Syövyttäminen, ei tarvitse kuin odottaa.

Keravalle saadussa Pieraccinin kokoelmassa on 111 Esa Riipan grafiikan lehteä. Näyttelyssä niitä on lähes parikymmentä. Jäin miettimään sitä, kun vieressäni istui henkilö, jonka kanssa virisi mielenkiintoinen keskustelu taiteilijaa odottaessamme. Vierustoverini oli kerännyt Riipan tauluja, joita hänellä oli kotonaan ainakin saman verran. Arvelinkin, että hänellä on varmaan paljon seinäpintaa, mutta ei. Hän vaihtelee tauluja aina mieltymyksensä mukaan eri vuodenaikoina. Mahtavaa!

Minusta on tavattoman kiehtovaa, kun silloin tällöin tapaa ihan elävän taiteilijan, joka kertoo kuviensa maailmasta, teostensa tekotavasta yms. Ripaus taiteilijan henkilökohtaisesta elämästä tuo mukavasti lisäsävyä ja ulottuvuutta esillä oleviin teoksiin.

Aamulaulu	Humma
Haapana	Syyslaulu
Pinnalliset	Jäkälä

Kiitän ja kumarran miellyttävästä illasta! Omat kuvani ovat kalpea aavistus alkuperäisistä teoksista.

P.s. Jouduin pienentämään paria kuvaa, kun ne olisivat vyöryneet reunan yli. Kuvaa klikkaamalla kaikki kuvat saa ruudun kokoiseksi.

Taiteilijakoti Lallukka

Keravan taidemuseon ystävät ry:n mahdollisti ainutlaatuisen tilaisuuden tutustua Lallukan taitelijakotiin Helsingin Etu-Töölössä. Ensin meille kerrottiin talon historiasta ja asukkaista (melko kattava selostus Wikipediassa). Sitten pääsimme vierailemaan kahden taiteilijan, Tommi Toijan ja Marjatta Hanhijoen ateljeeseen, joissa taiteilijat esittelivät asuin- ja työympäristöään.

Talon mittavan remontin jälkeen MTV:nuutisissa oli lyhyt katsaus, jossa mm. taiteilija Marjatta Hanhijoki kertoo asumisestaan talossa.

Tommi Toija

Tommi Toija ja

omakuva

Pahan pojan "pikkuveljiä"

Kuvanveistäjä Tommi Toija on ehkä tullut tunnetuksi suurelle yleisölle valtavasta veistoksestaan Bad bad boy, joka alkuun on herättänyt jonkin verran pahennustakin. Kierreltyään eri paikoissa on pissaava poikapatsas Wikipedian viime tietojen mukaan nykyään sijoitettu Helsingin Jätkäsaaren Tyynenmerenaukiolle. Ateljessa meillä oli ilo tutustua tunnetun patsaan hellyyttäviin ”pikkuveljiin”.

Marjatta Hanhijoki kertoi meille eläväiseen tyyliinsä hauskoja tarinoita. Esim. jo pienenä tyttönä hän oli tutustunut Lallukan taiteilijataloon ja ihaillut nykyisen ateljeensa hienoa kivilattiaa ja toivonut joskus pääsevänsä taloon asumaan. Nyt tuo ateljee on hänen työhuoneensa ja hieno kivilattia on paljastunut korkkimatoksi.

Marjatta Hanhijoen työhuoneessa huomioni kiinnitti välittömästi suuri hiilipiirros, joka on niin suuri, että taiteilija on kivunnut pöydälle ylettyäkseen piirtämään teoksen yläosan. Teoksen ikkunasta heijastuu myös itse taiteilija. Hanhijoki haluaa mieluusti ikuistaa teoksiinsa myös jonkun toisen tekemiä, suunittelemia ja käyttämiä esineitä. Esim. hänen äitinsä oli arkkitehti, josta muistuttaa kuvan kulmaviivotin. Kuvasta löytyy myös muitakin hauskoja yksityiskohtia. Oikeasti tauluun ei kuulu sähkölamppujen heijastus, mutta se on nyt minun puumerkkini tässä teoksessa.

Ateljeen upea kattoikkuna.

Mallina ollut kiinalainen kermakannu geishoiheen

Viivasyövytyskuvat: Kermakannu ilman geishoja sekä Kermakannu, kolme geishaa

Tosi kiva ja mieleenpainuva vierailu.

Teknisesti mahdotonta

Mielipidekirjoitus Hesarissa: ”Eläkeläiset ovat somessa aivan liian kilttejä. Vaikeneminen verkkokeskusteluissa vahvistaa stereotyyppistä mielikuvaa ikäihmisestä autettavina, ei yhteiskunnan voimavarana”.

Jutussa oli muutama muukin lausahdus, joka sai käyräni kohoamaan (”Hiljainen hyväksyjä on hukkaan heitetty resurssi, joka ei anna itsestään mitään.”). Sen verran kirjoitus jäi vaivaamaan, että vaihdoin muutaman sanan erään aktiivisen enteriläisen opastajan kanssa. (Enter ry on ikäihmisten tietotekniikkayhdistys, jossa on jo liki 1000 jäsentä . Melkoinen määrä jäsenistä tekee ilmaista, vapaaehtoista työtä auttamalla ikätovereitaan selviytymään tämän päivän haasteista opastamalla tietokoneitten, tablettien ja kännyköiden käytössä)

Laitoin tällaisen kommentin keskusteluumme: Ehkä sitä vaan on jo oppinut, ettei tuulimyllyjä vastaan kannata taistella. Jos johonkin ottaa kantaa, tulee heti besserwisserit mollaamaan. Ihan tulee tunne, että pitäkää tunkkinne ja antakaa mulle se "nappi".

Kuvassa vasemmalla alhaalla katutaso, siitä seuraavaksi auran kasaama reunus ja tuo huippu ylhäällä on mummon luiskaa pitkin kasaama kasan huippu, joka vesisateen jälkeen on huvennut kymmenisen senttiä. Auran jättämän reunuksen viereen avo-ojaan mahtuu aika paljon lunta.

Menin sitten pariksi tunniksi lumitöihin, joka on kirvoittanut sanan säilääni muutamankin kerran naamakirjassa, mutta tietenkin olen märissyt vain kaverilleni. Aiheena on ollut harmistus siitä, kun auran kuljettaja kasaa koko kadun lumet minun ja kaltaisteni portille. Tästäkin kirjoitettu jo kyllästymiseen asti. Minun on annettu ymmärtää, että naapurin tontille ei saa siirtää lumia, mutta sitä ihmettelen miksi kaupungilla on oikeus siirtää lumet portilleni, kun jo kertaalleen olen sen puhdistanut taivaalta tulleesta lumesta. 

Olen yleensä toimen nainen. En kirjoittele yleisön osastoille, vaan otan yhteyttä suoraan vastapuoleen, kuten olen nytkin tehnyt. Ei mitään vaikutusta. Kallista on ja kaikille pitäisi sitten tehdä samanlainen palvelus.

Sitten luin yhtenä päivänä lehdestä, kun joku muukin oli valittanut samasta asiasta. Jonkun teknisen valopään (olisiko ollut kaupungin edustaja tai auran kuljettaja) vastaus oli: ”Teknisesti asia on mahdoton hoitaa.” Haloo! Teknisesti mahdotonta! Onko teknisesti mahdotonta kääntää auraa siten, että lumet eivät kasaudu porttien eteen? Minä typerys olen luullut, että juuri teknisesti se olisi kaikkein helpointa. Mutta ei, mummovoimaahan siinä tarvitaan. Mummon taistelu koneita vastaan on tätä päivää ja helposti ja halvalla toteutettavissa. Siinä ei tarvitse miettiä teknisiä ongelmia. Mummo vain lapion varteen ja homma on hoidettu. Siinä voi käydä silleen, että mummo menehtyy luomatyössään, mutta sittenhän on oikeastaan toinenkin ongelma hoidettu: Vähenee valittavat mummot.

Nyt kun oikein rupesin muistelemaan, niin olen vanhassa blogissani vuonna 2010 ollut harmissani samasta asiasta ja nyt taas olen. Sitä ennen en muista, että nämä portinpielet olisivat olleet mikään ongelma mummoille tai auraajille joskus 2000-luvun alussa. Tuntuu kuin ennen olisi aurattu kulkuväyliä, nyt siirrellään lumia.

Että sitten pitäisi vielä osallistua verkkokeskusteluihin. Ei jaksa, ei sitten millään.