Neulakintaat

Olen joskus nähnyt ja kuullut puhuttavan neulakintaista. Se kinnasmalli ei silloin saanut minua syttymään, vaikka yleensä pidän mitä erilaisimmista käsitöistä ja tekniikoista. Minusta kinnasmalli oli ruma. Sattuman, joka herätti kiinnostukseni, piti puuttua peliin.

Kuopus oli tulossa taksilla kotiin Auroran sairaalasta borrelioosihoidoistaan. Matkalla kuljettaja kysyi: "Oletko käsityöihmisiä?" Kuopus siihen, hiukan epäröiden että joo-o. "Tiedätkö mikä tämä on", kysyi kuski. "No, joku neula." "Tiedätkö, mihin sitä käytetään?" "Ehkä verkon kutomiseen", arveli Kuopus.

Matkan aikana kuljettaja oli selostanut neulakintaista, kinnasneuloista, tekniikasta ja äidistään, joka valmistaa neulakintaita ja miten hän yhteistyössä äitinsä kanssa oli päätynyt valmistamaan juuri sen mallisen neulan monen kokeilun ja testaamisen jälkeen.

Antoisan keskustelun päätteeksi Kuopus osti kuljettajalta kaksi neulaa, toisen itselleen ja toisen minulle.

Kun etsin tietoa neulakintaista, tekniikka alkoi kiinnostaa. Menetelmää on käytetty jo paljon ennen, kuin sukkapuikkoja on keksittykään. Työohje näytti kuitenkin monimutkaiselta, enkä saanut ohjeista mitään selvää. Neulakintaitten historia on niin kiehtova, että päätin opetella taidon.

Monipuolisen Kansalaisopistomme kevään ohjelmassa esiteltiin kinnasneulakurssi, joka kokoontui neljänä keskiviikkona kolme tuntia kerrallaan. Siispä sinne. Ohjelmassa mainittiin, että ensimmäisellä kerralla harjoitellaan tekniikkaa, toisella kerralla aloitetaan lapasten tekeminen.

Oikeanpuoleinen mytty on ensimmäisiä harjoitelmia, vasemmalla homma alkaa sujua

No, eihän se ihan noin mennyt. Tekniikka oli yllättävän vaikeaa omaksua. Etenkin aloitus oli vaikeaa. Vasta kolmannella kokoontumiskerralla aloin hahmottaa, miltä työn pitää näyttää ja miten neulaa pujotetaan, miten lanka ja työ pidetään kädessä aloitettaessa ja miten työn edistyessä. Monta aloitusmyttyä oppiminen vaati, mutta sitten työskentely olikin jo antoisaa.

Se kolmas kerta olikin merkityksellinen. Minulla oli syntymäpäivä juuri sinä päivänä. Esikoinen oli Kakkosen ja Kolmosen kanssa tulossa kylään Runebergintorttujen kanssa. Sanoin, että minulla on illalla kinnasneulakurssi, mutta ihan hyvin voin jäädä sieltä pois, en kuitenkaan opi tekniikkaa. Onneksi Esikoisella oli kiire kotiin, joten sittenkin menin vielä yrittämään aukeaisiko ymmärrys sillä kertaa. Olipa hyvä syntymäpäivälahja se. Oppimisen lahja. Olen todella alkanut pitää työmenetelmästä ja mallikin näyttää silmissäni jo ihan kauniilta.

Ensimmäisistä lapasista ei tullut ihan saman kokoiset, mutta ihan siedettävät kuitenkin. Nyt on menossa toinen pari, johon olen itsekin tyytyväinen.

Ostin opettajalta lisää erilaisia neuloja, jotta kahta lapasta voi neuloa samanaikaisesti, jolloin niistä saa parhaiten saman kokoiset. Luinen neula tuntuu aika mukavan liukkaalta ja se alkuperäinen taksikuskin neula on myös hyvä ja kaarevana sillä on helppo pujottaa lanka työn läpi.

Kun näytin ensimmäisiä kintaita Ykköselle (20 v), hän totesi, ettei todellakaan pahastuisi, jos sellaiset saisi.

Onpa mummolla taas uusi mukava harrastus.

Netistä löytyy hyviä videoita ja ohjeita, mutta minun kokemukseni mukaan niistä on hyötyä, kun on ensin oppinut tekniikan kädestä pitäen. Tuskin olisin jaksanut opetella tekniikkaa useita tunteja videoita katselleen. 

Naulakinnastekniikassa lanka ei juokse kerältä, vaan se katkaistaan sopivan mittaiseksi.

Villalanka voidaan jatkaa pyörittämällä säikeistään avattua lankaa kostutettujen kämmenien välissä huovuttamalla.

Pitkä langanpätkä (6-15 m) punotaan esim. sormivirkkaamalla löyhiä ketjusilmukoita.

Tässä on valmistumassa jo toinen neulakinnaspari