Ajattelin kirjoittaa kirjoista,
lukemisesta. En ole vuosiin jaksanut oikein syventyä kirjoihin,
vaikka lapsena ja nuorena olin ahkera kirjastossa kävijä. Sain
viime jouluna kirjalahjakortin ja käytin sen äänikirjaan. Siitä
alkoi ihan hurja ihastuminen äänikirjoihin. En sano kehuakseni,
että olen tänä vuonna kuunnellut 146 äänikirjaa, koska määrä
eikä mikään kilpailu ole tavoitteeni. Kerron tuon ihan omastakin
mielestäni hurjan määrän siksi, että itsekin saan käsityksen,
miten kirjoihin hurahtanut olen.
Sitten sain tyttäreltäni lahjakortin
BookBeatiin, ensin tutustumista varten, sitten rajattoman
kuunteluoikeuden kuukaudeksi ja itse sain oikeudet Celian huimaan
tarjontaan. Celia on tarkoitettu lukemisesteisille. BookBeatissa on
melkoisen tuoreitakin teoksia, mutta niitten kuuntelemista rajoittaa
aika, eikä eläkeläisen kukkaro aina salli sellaista ylellisyyttä.
Celiassa taas voi rauhassa kuunnella kirjan halutessaan vaikka
useampaankin kertaan ilmaiseksi.
Aluksi kirjoitin ihan huvin vuoksi
kalenteriin lukemani kirjat, mutta sivut loppuivat kesken, joten
aloin kirjoittaa ne taulukkolaskenta-tiedostoon. Yhdessä sarakkeessa
on lyhennelmä kirja-arvosteluista tai kustantajan kirjaesittelystä
ja muutama sana omista havainnoistani. Toisessa taulukossa on
toivelista.
Ihan hiljattain olin kuunnellut
peräkkäin kaksi kirjaa, joka oli yhtä tuskaa. Toisessa oli vanha
uudelleen digitoitu äänitys, joka ei tuonut lukijalle oikeutta.
Kirja oli osittain murteella kirjoitettu. Se taas vaatii lukijalta
murteen osaamista, joka ei sekään tuon kirjan lukemisessa
valitettavasti toteutunut. Toinen oli muuten vain tylsä kirja ja
olin siksi pettynyt. En päässyt tutuiksi jälkimmäisen kirjan
henkilöiden kanssa, vaikka minulla oli hyllyssäni ihan painettukin
versio, jota olisin voinut selata epäselvissä kohdissa. En vain
koskaan ole jaksanut sitä lukea, eikä kuunteleminenkaan tuottanut
tyydytystä, vaikka ihan todella yritin siihen keskittyä. Minulla ei
ole tapana lopettaa kesken aloittamaani, joten sitkeästi jatkoin
loppuun asti.
Seuraavan kirjan esittely ei
vaikuttanut kiinnostavalta, mutta koska se oli saanut hyvät
arvostelut, ajattelin kestää vielä yhden tylsyyden. En tiedä,
johtuiko huikea kuuntelukokemus kahdesta epäonnisesta, mutta tästä
nautin täysillä:
Anneli Kanto: Rottien pyhimys
Olen
tuohon tiedostooni kirjoittanut: Enpä
olisi uskonut, että joku 1500-luvun keskiaikainen kirkko, rottien
pyhimys, tai kirkkomaalarit olisi mitenkään mielenkiintoinen kirja.
Se oli kuitenkin saanut hyvät arvostelut ja ajattelin, että kahden
ikävähkön kuuntelukomuksen jälkeen varmaan yksi lisä kärsimystä
saa nyt menetellä. Siirryn sitten mukavampiin kirjoihin. Miten
väärässä ihminen voikaan ennakkoluuloineen olla! Toki taide ja
eri menetelmät kiinnostaa minua, että ehkä minä tuonkin
kuuntelukokemuksen vielä kestän. Upea kirja, mielenkiintoisesti
kerrottu, henkilöhahmot toden tuntuisia. Nyt kiinnostaisi mennä
katsomaan Hattulan kirkkoa.
Välillä tunnen itseni huonoksi ja
epäkelvoksi ihmiseksi, koska minusta tuntuu, että oikeita kirjoja
kunnioittavat ihmiset halveksivat äänikirjoja kuuntelevia. En
kuitenkaan tunne mitään intohimoa selailla ja pitää oikeaa kirjaa
käsissäni. Kirjahyllyssäni on lukematon määrä lukemista
odottavia kirjoja, mutta en vain jaksa. Kuningasajatukseni onkin
kuunnella osan niistä äänikirjoina ja sitten lahjoittaa ne
kirjaston vaihtotiskille. Haluan päästä tavaroista eroon ja siihen
kuuluu myös kirjahyllyn karsiminen.
Nyt minulla on kuuntelussa
mielenkiintoinen kirja, joka jälleen kustantajan esittelemänä
kuulostaa tylsähköltä.
Irene Vallejo: Papyrus.
Noin kirjan puolessa välissä on luku Intohimoinen
suhde sanoihin, jota
olen muutaman kerran kelaillut taaksepäin mielenkiintoisten
ajatusten takia. Siinä pohditaan minkälaiset kirjat ovat lapsille
ja nuorille vaaraksi, etteivät he saa huonoja vaikutteita. Muutamia
klassikoita on kirjoitettu uudelleen epäsopivien sanojen takia.
Esim. Mark Twainin Huckeberry Finnin ja Tom Sawerin seikkailut olivat
vaarassa joutua poistettaviksi koulujen lukuohjelmista, koska niissä
oli nykyaikaan sopimattomia sanoja. Sanat poistettiin ja muutettiin
nykyaikaan sopivimmiksi, jotta kirjoja edelleen voitiin koulussa
käyttää.
Kirjassa
pohditaan: ”Ovatko lasten ja nuorten kirjat moniulotteisia
kirjallisia teoksia vai käytösoppaita. Siistitty Huckleberry
Finnkin saattaa opettaa nuorille paljon, mutta erään olennaisen
opetuksen se heiltä riistää: sen, että oli aika jolloin...”
käytettiin sanoja, joita ei enää pidetä hyväksyttävinä. Emme
voi poistaa kirjoista kaikkea, mikä olisi epäsopivaa, päinvastoin
silloin he eivät osaisi tunnistaa sitä, että pahuutta on.
Lause, joka
herätti minut kelaamaan kirjaa luvun alkuun oli: ”Tietynlaisen
epämukavuuden sietäminen on osa lukukokemusta.”
Teksti jatkuu:
”Huolen herääminen opettaa paljon enemmän kuin helpotus. Voimme
kaunistaa kaiken menneisyyden kirjallisuuden kirurgisin operaatioin,
mutta silloin se ei enää selitä meille tätä maailmaa, jossa
edelleen elämme. Ja jos lähdemme sille tielle, ei pidä ihmetellä,
jos nuoret sitten jättävät lukemisen sikseen... ja vaihtavat
kirjat PlayStationeihin, sillä silloin he voivat tappaa väkeä
rauhassa ilman että se on mikään ongelma kenellekään.”
Kirjasta sain myös
lohtua tähän kuuntelijan asemaani. Siinä muistutettin, että oli
aika, jolloin lukemisen taito oli vain harvoilla. Silloin kuunneltiin
tarinoitten kertojia ja mentiin kuuntelemaan kirjanoppineita.
Kirjassa oli tosi
paljon mielenkiintoista kirjojen ja kirjoittamisen historiaa.
Totuuden nimissä täytyy sanoa, että en ole varma, olisinko
kuitenkaan jaksanut lukea kirjaa, kuunteleminen oli niin paljon
helpompaa.
Ja kyllä,
kuuntelemallakin oppii. Esimerkiksi kirja-arvostelijat loistavat
oppineisuudellaan ja käyttävät sivistyssanoja, jotka eivät kuulu
jokapäiväiseen sanastooni. Välillä pitää googlettaa ja
ihmetellä, kun suomen kielessä on sillekin sanalle ihan kelpo
synonyymi, samaa tarkoittava sana. Silloin herää ajatus, että
ihanko laiskuuttaan käyttävät sivistyssanaa, kun suomeksi pitää
usein käyttää vähän pitempää ilmaisua.