Lukumummin ahaa-elämyksiä

Olenko jo maininnut, että lukumummina oleminen on mukavaa ja haastavaa. Sitä alkaa pohtia asioita, jotka ennen olivat mielessä kristallinkirkkaina, opittuina. Nyt kun omaakin kokemusta on kertynyt, ovat jotkin asiat painuneet unhoon uusien kiinnostavien tieltä.

Nyt haasteen heitti 7-vuotias poika, joka osasi lukea kuin vettä vaan ja näytti ymmätävänkin lukemansa. Mutta, mutta poika ei pidä lukemisesta. Selvästikin aapinen oli hänelle liian helppoa ”kauraa”. Poika oli oppinut lukemaan jo 4-vuotiaana. Lyhyen tuokion aikana, emme ehtineet montaakaan sanaa vaihtaa, kun poika luki haluamansa kappaleet nopeasti ja ilmoitti sitten lähtevänsä. Selvä! Ketään ei voi pakottaa pitämään lukemisesta, eikä se edes ole tehtäväni. Pojallahan voi olla aivan muita kiinnostuksen kohteita, joista saa tekemisen riemua, mutta se jäi nyt epäselväksi. Ehkä joskus tulee tilaisuus vain jutella, tai sitten ei.

Toisenlaisen haasteen antaa lapsi, joka todella vaatii paljon aikaa oppiakseen lukemaan. Mielenkiintoista havaita, että ikä ei ole se mittari, jolla joku oppii, toinen ei. Asiantuntijat sanovat, että toiset oppivat kuuntelemalla (auditiivisesti) ja toiset näkemällä (visuaalisesti). En oikein ole varma, kumpaan ryhmään itse kuulun. Ainakin lapsena sanallisesti kirjoitettu laskutehtävä tai aineen otsikko tuotti minulle valtavan suuren haasteen ja ahdistuksen. Ainetunnilla olin ihan onneton, kun olin saanut vasta otsikon mietittyä, niin toiset lapset kirjoittivat jo toista sivua. Ihan kamalaa sellainen!

Vieraita kieliä

Nyt kevätkaudella ilmoittauduin opistomme englanninkielen keskusteluryhmään, jota ohjaa englantia äidinkielenään puhuva opettaja. Ajattelin, että voipi olla liian vaativa ryhmä minulle. Etukäteen pelkäsin nuoria, jotka nykyään jo puhuvat todella sujuvasti. Ovat käyneet vaihto-oppilaina ja koulussakin kieliä opetetaan puhumaan. Minun kouluaikana tankattiin melkein pelkästään kielioppia, joka pelotti pitämään suun visusti äänettömällä, koska ne kielioppivirheet olivat pahinta, mitä opettaja tiesi tai ainakin epäonnistuminen näkyi todistuksessa rumana merkkinä.

Voi, voi, turhaa oli sekin ennakkopelko. Ryhmä, jossa käyn on päiväryhmä ja siellä on juuri samanlaisia mummoja ja vaareja kuin minäkin. Toiset tietenkin puhuvat sujuvammin kuin toiset, mutta niinhän se on elämässäkin.

Tämä kielen opiskelu sai nyt uutta ulottuvuutta lukumummitoimintaankin. Huomasin, miten tärkeää on lukea teksti ääneen. Ensin tekstistä ei ehkä ymmärrä mitään. Sanat osaa jotakuinkin lausua ääneen, mutta sisältö jää hieman epäselväksi. Toisto on avainsana. Tietoinen keskittyminen ja sanojen kuunteleminen avaa myös kanavat ymmärrykselle. Pelkkä kirjainten tuijottaminen kun ei sitä ymmärrystä saa mitenkään aikaiseksi.

Kun opettelee lukemaan, kannattaa valita itseään kiinnostavia tekstejä. Silloin lukeminen on kivaa.

Tässä männä päivänä Kuopukseni laittoi linkin englanninkieliseen teksiin, Miksi tomaatit eivät maistu. Harrastelijapuutarhurina ja intohimoisena tomaatin ystävänä polotin koko pitkän teksin ääneen. Yllätyksekseni ymmärsin sisällön.

Elokuvakerhossa saamme näytettävistä elokuvista kirjoitetun arvostelun paperilla. Joskus paperin toisella puolella on myös arvostelu englanniksi. Oujees! Nykyään luen senkin kotona ääneen.

Kansakoulussa, silloin kauan sitten, lapsilla oli muistokirjoja, johon lapset ja opettajat kirjoittivat muistolauseita ja liimasivat sopivan kiiltokuvan. Tämä laulunopettajan muistokirjoitus on ollut mielimuistolauseeni. Opettajan kaunista käsialaa ihailin kovasti. Muistokirja oli pitkään ”kadoksissa”, mutta verkkokalvoilleni oli piirtynyt tuo lause ja juuri tuollaisena sen muistin. Ja oikeasti: Oppia ikä kaikki!

Kun nimesi kiljaisen

Mistäkö tietää tulleensa vanhaksi? No, en viitsi edes mainita peiliä. Tällä kertaa radiossa soitettu Eppu Normaalin Voi kuinka me sinua kaivataan, sai muistojen vyöryn aikaan.

Elettiin 80-lukua. Olin keski-ikäinen, eronnut ensimmäisestä miehestäni ja muuttanut Esikoisen ja Kuopuksen kanssa kerrostalon 5. kerroksen kolmioon. Tytöillä oli omat huoneet ja itselleni järjestin suureen olohuoneesen mukavan makuusopen. Hyvän mallinen asunto kaikenkaikkiaan siihen elämäntilanteeseen.

Esikoisen poikaystävä piti räiskäleistä, mutta aina ne loppuivat kesken. Kerran päätin tehdä niin suuren lettutaikinan, että kasvava nuorukainen saisi kerrankin tarpeekseen. Poika söi ja söi hyvällä ruokahalulla. Viimein sai sanotuksi: ”Pirkko, ethän tykkää huonoa, mutta en enää jaksa?” Tulipa sekin testattua, että poikien vatsat eivät sittenkään ole pohjattomat, vaikka niin olin luullut.

Eppu Normaali ei mitenkään ollut keski-ikäisen täti-ihmisen mielimusiikkia, mutta nuorison myötä olen tykästynyt moneen muuhunkin biisiin, jotka eivät heti ole kolahtaneet. Usein keskustelu on vaikuttanut asennevammaani musiikin suhteen ja miksei toki muutenkin. Nuorelta hyvät perustelut ja johan olen alkanut kuunnella musiikkikappaletta ihan toiselta kantilta. Niin helppoa on minun mieleni kääntäminen.

Esikoinen lähti isänsa ja siskonsa kanssa muutamaksi viikoksi tervehtimään vaihto-oppilasvuotensa ystäviä ja kiertämään Pohjois-Amerikkaa. Kerran soi ovikello ja Esikoisen poikaystävä seisoi ovella onnettoman näköisenä. ”Pirkko, saanko tulla hetkeksi istumaan Esikoisen huoneeseen? Minulla on niin ikävä.”

Sittemmin tästä Esikoisen poikaystästä tuli Ensimmäinen Vävykultani. Viettävät kohta yhteisiä 100-vuotis syntymäpäiviään, yhteiseloa on heille kertynyt yli 30 vuotta.  

Laura Soinne: Satuja

Minulta joskus kysytään, minkä kirjan muistan lapsuudesta? Mistä kirjasta pidin eniten? Varmaan mieleenpainunein kirja, jonka muistan lapsuudesta on Laura Sointeen: Satuja.

Itse asiassa olen muutama päivä sitten tilannut kolmannen teoksen tuosta kirjasta.

Ensimmäisen sain syntymäpäivälahjaksi ehkä 8 - 10 -vuotiaana, toisen ostin lasten kirjakerhosta lastenlapsilleni ja nyt kolmannen tilasin antikvariaatista. Viimeinen tilaus oli kohtalaisen työlästä, koska kirjaa ei ihan noin vain ole saatavilla. Aion viedä sen lukumummin ominaisuudessa kouluun, jotta lapset saavat tutustua lapsuuteni lempikirjaan. Kirjastoissa kirja onneksi myös löytyy.

Wikipedia kertoo kirjailijasta näin: Laura Vuorela, kirjailijanimeltään Laura Soinne (6. helmikuuta 1897 Tuusula – 17. maaliskuuta 1992 Tuusula) oli erityisesti näytelmiä ja satuja kirjoittanut suomalainen kirjailija. Hän oli naimisissa vuodesta 1939 runoilija Einari Vuorelan kanssa.

Minusta mielenkiintoisia yhteensattumia on syntymäpäivä, sillä minäkin olen vesimies, olen syntynyt 5.2. eli Runebergin päivänä. Samana päivänä on syntynyt myös Jörn Donner. Hyvässä seurassa olen. Kolme vuotta vanhempi tätini esitti mm Einari Vuorelan runoja.

Jossain vaiheessa oma kirjoittamisen kipinä alkoi tyrehtyä (ja onhan se vieläkin vähän hakusessa). Huomasin silloin lehdestä luovan kirjoittamisen kurssin. Kurssilla oli todella hyviä kirjoittajia, joiden tekstejä oli mukava kuunnella. Muutaman kerran jälkeen kuulin, että yksi kurssikavereistani oli Laura Sointeen sukulaisia. Aika hieno kohtaaminen oli se.

Sen ensimmäisen Satuja -kirjan sain Hellin-tädiltäni. Hän oli kirjoittanut onnittelukorttiin runon. Kortti on myöhemmissä vaiheissa kadonnut, mutta näin muistan runon:

Satuja Pirkko kauan siedä,

niin saat käydä sisälle tarhaan

ja sieltä myötänsä viedä

näin onnen kaikista parhaan.

Hyvin olen sietänyt satuja, antanut siedätyshoitoa myös lapsilleni, lastenlapsilleni ja nykyään lukumummina yritän saada pieniä koululaisiakin sietämään satuja ja tarinoita.

Ensimmäinen Satuja -kirjani on hivenen kärsinyt ajan saatossa. Kovasti se on luetun näköinen. Kirja on toinen painos Werner Söderström Osakeyhtiön laakapainossa Porvoossa 1950. Kuvittanut Maija-Kaarina Nenonen. Kuvissakin on riittänyt tutkittavaa muutamaksi kerraksi. Esikoinen on näköjään yrittänyt lyijykynällä (onneksi) värittää muutamaa musta-valkoista kuvaa.

Varjojen linnan prinssit	Varjojen linnan prinssit
Tarina valkoisesta ruususta	Tässä kuvassa Esikoinen on käyttänyt keltaista värikynää. Tarina valkoisesta ruususta

Kirjan lempisatujani olivat Hukkasaaren salaisuus ja Mutakalan kultahammas. Niissä oli sopivasti jännitystä ja taisin muutaman kyynelenkin hersyttää Mutakalan kultahammasta lukiessa.

Hukkasaaren salaisuus	Hukkasaasen salaisuus
Hukkasaaren salaisuus	Ruusu-Marja ja kuninkaanpoika
Ruusu-Marja ja kuninkaanpoika	Musta sormus

Noidan taikasanat Hukkasaaren salaisuudessa: ”Tut amo palda” on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Kun etsin netistä Laura Sointeen kirjaa, törmäsin muutamiin kommentteihin ja muisteluihin: ”Laura Sointeen Satuja olivat kauhujen kauhu ”, ”Ne ovat suorastaan kaameita kauhujuttuja, mutta täysin unohtumattomia”, ”kauhusatujen klassikko”.

Mutakalan kultahammas

Mutakalan kultahammas

Millaisessa maailmassa oikein elän, kun minulle on jäänyt vain hyviä muistoja, toki voimakkaita kokemuksia, vähän pelottaviakin silleen sopivasti, mutta ne kestää hyvin, kun kirjassa on paljon myötätuntoa, rohkeutta, hyvä voittaa useimmiten pahan. Kirjan viimeinen lause pieneltä Joppi-pojalta sadusta Mutakalan kultahammas kiteyttää mielestäni lapsuuden lukukokemukseni: ”Onnelliseksi tulee ihminen tekemällä toisia onnelliseksi – nyt minä sen vasta oikein tunnen.”

******

Piipahdin äsken kirjastossa hakemassa tilaamani kirjan. Menin myös lasten osastolle etsimään erästä kirjaa, jonka arvostelut kiinnostivat. Enhän muistanut kirjailijan nimeä, mutta tapasin sen pienen tytön, joka oli askarrellut minulle edellisen postauksen joulukortin. Tämä reipas ja iloinen 8-vuotias tyttö etsi pikkuveljelleen kirjaa, josta hän itse oli oppinut lukemaan. Voi, että minulle tuli hyvä joulumieli.

Hyvää Joulumieltä toivotan myös teille kaikille ihanille!

Lukumummin hemmotteluhetket

On niin hyvä mieli. Joulun alusviikoilla on monenmoista mukavaa tarjontaa ollut lukumummillekin. Pääsin kirkkoon kuuntelemaan musiikkiluokkien joulukonserttia. Kirkko oli täpötäynnä seisomapaikkoja myöten. Lapset esittivät taidokkaasti ja huolellisesti harjoitellut ohjelmanumeronsa. Tunsin suurta ylpeyttä suloisista lapsista, joista useita kymmeniä on syksyn aikana käynyt lukemassa kanssani.

Kouluaamuina on ollut mukava mennä kouluun, kun pihalla tervehditään ystävällisesti, katsotaan silmiin ja avataan mummelille ovi.

Viimeisenä päivänä ennen joululomaani sain lasten tekemän joulukortin, jossa oli 72 lapsen nimikirjoitukset. Sen verran lapsia on käynyt lukutuokioissa. 114 kertaa on mennyt tosi nopeasti ja vaikka koulupäivien jälkeen on vähän väsyneen raukea olo, on tyytyväinen mieli joka kerta antanut lisäenergiaa ja hymyä huuleen.

Kotiin lähtiessä oli pieni ryhmä tyttöjä pihalla. Huikkasin hyvät joulut ja kiitin kortista. Yksi tytöistä kysyi: ”Saanko halata?” Sitten kaikki tytöt erikseen antoivat jouluhalit ja lopuksi eräs tytöistä ilmoitti, että nyt vielä ryhmähalit. Ihania lapsia!

Ensi vuoden puolella, lomien jälkeen taas tapaamme. Kiitokset lapsukaiset mukavasta syksystä!

Joulusukat

Keväällä 2014 olin käsityömatkalla Islannissa. Ostin sieltä mm ohuita sukkalankoja.

Tuunasin virolaisiin sukkiin uudet terät tanskalaisesta ohuesta sukkalangasta

Sukat olleet korjaamisen jälkeen käytössä vuoden. Teräosa on kestänyt hyvin kulutusta, mutta varteen on tullut reikiä!

Samana kesänä neuloin Virosta kauan sitten ostettuihin, puhki kuluneisiin sukkiin uudet kärkiosat tuosta Islannista ostetusta, tanskalaisesta sukkalangasta. Sääli, kun kauniit hirvisukat eivät kestäneet käyttöä. Itse asiassa ne hajosivat jo parin käytön jälkeen silloin aikoinaan, mutten raaskinut heittää niitä pois. Parsin niitä tämän tästä, kunnes kyllästyin ja leikkasin sukat ja jätin varret odottamaan sopivaa inspiraatiota.

Tanskalainen (korjattu 8.12.2015) lanka on kovin ohutta (yhtä ohutta kuin alkuperäinen virolainen), ja halusinkin testata, miten siitä neulottu sukka kestää käytössä. Tuunasin siis vanhoihin sukan varsiin uudet teräosat. Kovasta käytöstä huolimatta teräosa on vielä priimakunnossa, mutta sukkien VARRET ovat jälleen reikiä täynnä! Kerrassaan ala-arvoista sukkalankaa tuo alkuperäinen.

Viime kesänä ajattelin sitten neuloa joulusukat alusta loppuun tanskalaisesta ohuesta huippukestävästä sukkalangasta. Olen joskus neulonut samanlaista kuviota paksummasta, 7 veljestä -sukkalangasta. Joten kuvio täytyi piirtää uudelleen. Kesällä työ eteni kovin hitaasti, mutta iltojen pimetessä alkoi työ taas maittaa.

Kahdella värillä neulottaessa kannattaa lanka kiertää työn takana 2-3 silmukan jälkeen, muuten sukkaa jalkaan laitettaessa pitkät lankajuoksut tarttuvat ikävästi varpaisiin. Virolaisissa sukissa oli kuvioneuletta neulottu jopa 7 silmukkaa lankaa kiertämättä.

Yllä tanskalaisia mainioita sukkalankoja, harmaa 7 veljestä, alla uutta ohutta saksalaista sukkalankaa vaiheessa	Kuvio piti piirtää uusiksi. 4 x 19 silmukkaa puikolla
Jättäisinko reunan tuollaiseksi	...vai päättelenkö alkuperäisen suunnitelman mukaan

En oikein osannut päättää, jätänkö varret huolittelematta vai käännänkö reunan. Käänsin sitten, kun se alunpitäen oli suunnitelmissa.

Lisäys 8.12.2015 islantilainen korjattu tanskalaiseksi: Tanskalainen Hjerte sock 4 -lanka (superwash), 25 % nylon 75 % villaa. Puikot 2 1/2 - 3. Punaiset sukat ja hirvisukkien kärkiosa neulottu tuolla langalla. Vuoden kovassa testikäytössä ollut lanka todettu erinomaisen kestäväksi. :)

Tällaisten kuviosukkien neulominen vie osaavaltakin kohtalaisen paljon aikaa. Työhön kannattaa valita hyvälaatuista sukkalankaa, jotta sukat kestävät kulutusta.

Lehtikaalin kuivatusta

Marraskuun lopulla keräsin lehtikaalia kuivatettavaksi talven varalle sen verran, että niistä tuli kuusi täysinäistä kuivatusritilällistä. Osan otin tuorekäyttöön. Huuhdoin lehdet ja linkosin ylimääräisen veden salaattilingolla. Kuivatetut kokonaiset lehtikaalit vievät paljon tilaa, mutta silppuamalla rouheeksi, ne mahtuvat pieneen peltipurkkiin. Silputtaessa myös kovahkot lehtiruodot voi käyttää mainiosti.

Kun lehtikaalit olivat kuivuneet sopivan rapeiksi, kaivoin yli 40 vuotta vanhan Moulinexin esiin ja hurautin kuivuneet lehdet rouheeksi. Kovin pieneen tilaan menevät. Miedon makunsa vuoksi lehtikaalia voi käyttää lähes missä tahansa.

	Rouheena lehtikaali menee pieneen tilaan
Lehtikaalin matka kuivurista leikkuriin	Vanha Moulinex
Säiliötä joutuu täyttämään useahkosti	Näin pieneksi menevät. Keskellä törröttävä osa on se, jolla terä irroitetaan laitteesta. Sellainen uusi pitäisi hankkia

Laite, jolla leikkurin terä irroitetaan laitteesta on vuosikymmenien aikaan vähän kärsinyt eikä aina toimi moitteettomasti. Saakohan näitä enää mistään varaosaksi?

Aamiaisia ja muita ruokavinkkejä, joissa lehtikaalia

Ei ehkä kaikkein tavallisin kaurapuuro, mutta tekee meillä kauppansa. Poikaystäväkin sanoo pitävänsä siitä ja syö sitä mieluummin kuin smoothieta. Toisaalta, jos poikaystävä saisi valita, niin meillä syötäisiin aina makkaraa ja läskiä, mutta makkarahimon iskiessä hän aika ajoin käy omassa kodissaan ”tarkistamassa postit”.

Kaurapuuron joukkoon lisätty kuivatettua lehtikaalia	Jäiset mustikat lisätään ja lautaselle hunaja-inkivääriä ja raejuustoa
Aamiaisvaihtoehto keittämättä (paitsi muna). Turkkilaista jogurttia, banaania, 1/2  persimonia pienittynä, hunaja-inkivääriä, raejuustoa ja lehtikaalirouhetta, toinen puolikas persimonia, kananmuna ja kahvia. Pitäisi pärjätä lounaaseen tällä satsilla.	Kaurapuuro, jossa puolukkaa ja lehtikaalirouhetta. Lisäksi tietenkin vielä hunaja-inkivääriä ja raejuustoa.

Lisään tätä viherjauhetta smootheihin, keittoihin, perunamuusiin, sämpylätaikinaan, munakkaaseen ja kuten kuvista näkyy jopa kaurapuuroon, vain mielikuvitus on rajana.

Muita vinkkejä lehtikaalin käytöstä on aiemmissä postauksissani

Lehtikaalin kasvatusta ja

Lehtikaali

Lukumummin kuulumisia

Yhdeksän viikkoa lukumummina on nyt takanapäin. Kovasti olen tykännyt ja lapset ovat aivan ihania. Alunpitäen on ollut tarkoitus, että sellaiset lapset, joille lukeminen tuottaa jonkin verran vaikeuksia, saisivat piipahtaa lukemassa mummolle tai mummon kanssa. Parilla luokalla edettiin kuitenkin niin, että kaikki halukkaat eli yhden II ja III-luokan oppilaat saivat oman lukutuokionsa ja kun kaikki halukkaat ovat käyneet kerran, jatkan sellaisten kanssa, jotka sitä lisäkannustusta tarvitsevat.

On ollut aivan mahtavaa, kun kaikki lapset ovat halunneet käyttää tilaisuuden hyväkseen. Kerrankin yksi poika tuli kysymään, ovatko kaikki heidän luokaltaan jo saaneet käydä kerran. En muistanut poikaa ja hän olikin käynyt toisella lukumummilla (meitä on kaksi lukumummoa tuossa koulussa). Eilen hän sitten tuli innosta puhkuen luokseni, koska pääsi jo toiselle kierrokselle. Hänellä oli muista lapsista poiketen tavutettu kirja ja arvelin, että hän on vasta päässyt lukemisharjoittelun alkuun. Poika luki kuitenkin siinä tuokiossa koko kirjan läpi ja ajattelin testata, miten hän pärjää pienitekstisen kirjan kanssa. Ei mitään vaikeuksia.

Eräälle pojalle, joka ei oikein ollut innostunut lukemisesta piti löytää kirja, joka sopisi hänen tasolleen. Itse hän ei sellaista ollut löytänyt. Hän olisi halunnut lukea samoja kirjoja kuin hänen paljon lukevat kaverinsa. Ne olivat hänelle kuitenkin aivan liian vaikeita, paljon vierasperäisiä sanoja ja sanastossa muutenkin paljon käsitteitä, joita pieni poika ei käsittänyt.

Vitonen (8 v) sanoi kesällä: Mummi, nyt olen löytänyt lukemisen riemun.

Olin kovin iloinen, koska olimme nähneet jonkin verran vaivaa, ettei lukeminen olisi pojalle kovin vastenmielistä. Kerran Kuopuksen (Vitosen äiti) kanssa keskustellessa, kysyin minkälaisista kirjoista poika pitää ja voisiko hän suositella jotain saman ikäisille.

Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa

oli tehnyt Vitoseen valtavan vaikutuksen. Hänellä oli omakohtainen kokemus eksymisestä, joten hän pystyi hyvin samaistumaan pojan tarinaan.

Kirja löytyi kirjastosta ja halusin tutustua siihen, jotta voisin keskustella siitä lapsen ja opettajan kanssa ja kenties suositella sitä. Kreetta Onkeli on saanut tuosta kirjastaan vuonna 2013 Finlandia Junior -palkinnon. Lainasin samalla kertaa kirjan toisen osan. Minusta ne olivat aikuisellekin kivaa luettavaa. Kirjat kertovat ystävyydestä, rohkeudesta olla erilainen oma itsensä, myötätunnosta, peloista ja erilaisista ongelmatilanteista, joihin kuitenkin löytyy ratkaisu.

Olen antanut lapsille kirjanmerkin, johon he lukutuokion päätteeksi saavat valita tarran, joita ostin Kyproksen matkalta. Herkku-tarrat ovat olleet tyttöjen mieleen ja useimpien poikienkin. Pojat ovat tykänneet myös hirviötarroista.

***********

Mukavalle viikolle kuin sokerina pohjalle, sain peruutuksen takia (Vävy kulta ei jaksanut rankan työviikon jälkeen laittautua teatteriin) yllätyskutsun Peacock'iin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliotia. Aivan ihania lapsia sielläkin. Ja millainen kunnioitusta herättävä suoritus 13 vuotiaalta pojalta ja muilta lapsilla sekä tietysti koko näyttelijäkaartilta! Esitys kesti lähes kolme tuntia ja melkein koko ajan Billy Elliotia esittävä poika oli näyttämöllä. Onneksi esityksessä on kolmoismiehitys, muuten olisi niin monen näytännön esittäminen lapsille liian rankkaa.