Tammikuussa luettua

Hannu Mäkelä: Isä

Vuosi on vasta alullaan ja olen tavoistani poiketen lukenut kirjan. Tykästyttyäni kirjailijan tyyliin, luen mielelläni hänen muitakin teoksiaan, jos lukemiselle jää aikaa. Vuorossa oli Hannu Mäkelän Isä. Koskettava kirja vaikeasta isä-poika-suhteesta.

Koen Hannu Mäkelän kohtalon jotenkin läheiseksi, vaikka se on ollut kovin erilainen kuin omani. Toki tuttua samaistumista löydän kirjasta yllättävän paljon, muutamat kohtaukset ja ajatukset kuin omiani, avioerolapsi, Kallion kasvatti, jolla yhteys maalaiselämään, nykyisin jopa oman kasvimaan haltija.

Vaikka suhde isään on ollut etäinen ja masentava, Mäkelän pohtiessa omaa suhdetta läheisiinsä häntä kaivaa tunne, että isä elää kuoltuaankin jossain lähellä. Oman isän löytyminen itsestään, syvältä sisältään aina kasvonpiirteitä myöten on tunne, joka kalvaa. Ajatukset, teot ja niiden seuraukset, jotka ovat tuottaneet tuskaa, siirtyvätkö ne tahtomattamme jälkipolville? Voiko pahojen asioiden ketjun katkaista?

Suhde isään on kahlinnut Mäkelän ajatukset tilaan, jonka hän on lapsena kuullut ja tietyllä tavalla käsittänyt, ei aina ehkä ihan oikeinkaan. Kirjassaan hän yrittää ymmärtää isäänsä ja tämän käytöstä, mutta ei löydä suhteesta hyvää kuin ajoittain, kunnes tulee seuraava ikävä muisto.

Voiko ihminen muuttua? Voiko ihminen, joka on kokenut lapsena saaneensa isältään vain negatiivista huomiota ja arvostelua, muuttua itse avoimeksi, ymmärtäväksi ja hyväksyväksi vanhemmaksi ja kumppaniksi.

"Voisinhan myös minä siis muuttua? Voisinko! - Mäkelä! Koskaan ei voi olla liian vanha? Eihän? Entä muilla, miten muilla on?", kysyy kirjailija.

Mikä minä, vallaton mummeli, olen antamaan neuvoja! Annan kuitenkin: Katkeruus, kauna ja negatiivisuus syövät ihmistä. Kun päästää ne menemään, antaa anteeksi, armahtaa, katsoo peiliin ja oppii hyväksymään omat ja läheisen virheet voi tilalle löytyä rakkautta, tasapainoa ja iloa. Huumori on myös oiva höyste ihmissuhteissa. Koskaan ei ole liian vanha oppimaan ja muuttumaan, jos itse haluaa. Senhän Mäkelä jo tiedätkin!

Joulukuussa luettua

Muutaman lapsuudenystävän kanssa on tapana silloin tällöin kokoontua muistelemaan menneitä. Esikoiseni kummi Marja on heistä rakkain. Viimeksi kokoonnuimme hänen kotonaan. Keskustelu rönsysi kirjoihin, josta Marjalla muistui mieleen kohtaaminen kaupungilla kirjailija Hannu Mäkelän kanssa. He ovat lapsena olleet samalla luokalla. Huvittavinta tässä on se, että henkilöt, jotka ovat tavanneet toisensa lapsina, tunnistavat toisensa kymmenien vuosien kuluttua aikuisina. Eihän se ole kummallista, että tunnistaa julkisuuden henkilön, mutta että joku piirre vieraaksi kasvaneessa, vanhentuneessa aikuisessa tuo mieleen muiston henkilöstä lapsena, on aika mielenkiintoista. Kaikkein ihaninta tuossa kohtaamisessa oli mielestäni se, että keskustelun aikana Hannu Mäkelä mainitsi, että kirjassaan Muistan hän on kirjoittanut myös Marjasta.

Marja ja minä Kolmas Linja 14:n takapihalla. Äitikin on tuolla oikeassa reunassa.

Marja on aikoinaan hankkinut Mäkelän teoksia ja nyt hänellä on niissä omistuskirjoituskin. Sain kirjan lainaksi ja tykästyin siihen kovasti, koska siinä kuvattiin niitä maisemia, jossa minäkin olen lapsuuteni viettänyt. Pidin niin Mäkelän tyylistä, että luen nyt hänen muitakin teoksiaan.

Kirjassaan Äiti Mäkelä muistelee äitiään ja koskettavasti kertoo tämän viimeisistä kuukausista sairaalassa. Tämänkin kirjan koin kovin läheiseksi. Oma äitinikin sairastui Alzheimerin tautiin. Itse en ole vielä pystynyt kirjoittamaan äidistäni, vaikka hoitokodissa ja sairaalassa käyntini aikana kirjoitin ruutuvihkoon ajatuksiani. Ruutuvihkokin on kadonnut jonnekin, mutta muistan saman syyllisyyden, riittämättömyyden ja turhautumisen ja lopulta helpotuksen tunteen, kun äiti viimein pääsi lepoon. Kirjaa lukiessa olin kohdassa, jossa äiti on kuollut, samaan aikaan radiosta tuli Katie Meluan laulu If you were a sailboat. Itku siinä pääsi.

Eevi Mäkelä on ollut kaunis!