Torkkupeitto isoäidin neliöistä

Virkkaus on vasta viimeisen vuoden aikana tullut uudelleen ohjelmistooni. Aikaisemmin en edes tykännyt isoäidin neliöistä, olivat mielestäni liian mummomaisia. Kun Ykkönen asui luonani n. 10 vuotta sitten, hän sai minut usein kiinnostumaan monenlaisista asioista, jopa isoäidin neliöistä. Niitä hän koulun käsityötunneilla virkkasi ja minähän innostuin kanssavirkkaajaksi.

Minulla oli sattumoisin aika kivaa punaista puuvillalankaa, jonka otin pääväriksi. Oikeastaan ihastuin malliin, jossa päävärinä oli valkoinen, mutta silloin ajattellin, että punainen on tarpeeksi raflaava eikä liian mummomainen. Aika monta neliötä sain aikaiseksi, pääteltyä ja jopa yhdistettyä, mutta ei siitä koskaan valmista tullut.

Kun jouluna teimme isolla porukalla Carmelon päiväpeiton ja saimme sen valmiiksi ennätysajassa ajattelin, että nyt on aika tehdä loppuun 10 vuotta odottamassa ollut peitto. Jotta peitosta olisi tullut riittävän kokoinen nokosille, jouduin virkkaamaan vielä 12 uutta palaa. Alkuperäistä punaista lankaa ei ollut enää jäljellä, mutta saman väristä, vähän ohuempaa lankaa kyllä.

Sitä Carmelon peittoa tehdessä huomasin pari asiaa, joihin en aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Palat olisi voinut yhdistää virkkaamalla, minä olin ommellut. Langat olin päätellyt pujottamalla mielestäni aika huolimattomasti, joten jouduin ne päättelemään uudelleen. Päättelytyöt ovat yleensä kaikkein ikävintä, mutta minusta on tullut tosi omituinen. Tykkään siitäkin.

Olen kamalan ylpeä itsestäni. Peitosta tuli höyrytettynä 95 x 170 cm ja opin vielä reunan viimeistelyyn rapuvirkkausta.

Rapuvirkkaus reunan viimeistelyyn