Mannekiinikoulu

Kun nykyään nuorilla tuntuu olevan kauhea hinku tulla kuuluisaksi, he menevät laulukilpailuihin, ryhtyvät tubettajiksi tai vloggaajiksi. Minun nuoruudessa mentiin mannekiinikouluun toki myös siksi, että saattaisi ura aueta kuuluisana mannekiinina tai valokuvamallina vaikkapa ulkomaille asti. Kuitenkin ihan tavallinen tyttö meni tapakoulutukseen oikeastaan saadakseen vähän itseluottamusta ja rohkeutta liikkua ihmisten ilmoilla.

Olin keskikoulun jälkeen mennyt kesätöihin Helsingin postitalolle, Valtion puhelimeen puhelunvälittäjäksi. Siellä ystävystyin Mailiksen kanssa. Hän ehdotti, että lähtisen hänen kanssaan mannekiinikouluun. Epäröin aluksi, ei minua sellainen kiinnostanut. Olin aika arka ja epävarma ja ajattelin, ettei siitä mitään tulisi. Mailis oli ottanut selvää koulutuksesta, perusteli ja käännytteli minua sinnikkäästi. Minulla on ollut (on kai vieläkin) huono ryhti. Äitikin oli myötämielinen ja sanoi, että siellä oppisi varmaan edes kävelemään ryhdikkäästi. Niinhän siinä kävi. Alkoi matka mannekiinikouluun.

Mannekiinikoulun opettaja, rouva Sanelma Vuorre oli nuoren tytön mielestä aika ankara, vähän pelottavakin. Muutamat sen aikaisista opeista pätee vieläkin, mutta aika monessa on jo annettu periksi, otetaan vähän rennommin, tiukkoihin käyttäytymissääntöihin ei suhtauduta niin haudanvakavasti. Yksi hänen opeistaan on varsin käyttökelpoinen vieläkin. Hän sanoi jotain tyyliin: ”Ensin pitää tietää säännöt, sitten niitä voi rikkoa.” Hiljaisena kapinallisena, tuo oli minulle hyvä neuvo. Pitää tietää jotain asiasta, sitten voi laukoa totuuksia, kapinoida tai tehdä asioita toisin, kokeilla rajojaan. Vieläkin opettelen. En vieläkään hirveästi osaa enkä halua keskustella asioista, joista en tiedä riittävästi.

Ruokailu, käyttäytyminen, istuminen hametta käytettäessä ja luonnollisesti catwalk-kävely tulee opetuksesta ensimmäisenä mieleen.

Kyllä vain kauhistuttaa ja hämmästyttää ihminen, joka omasta mielestään on ihan fiksu, koska hän on akateemisesti sivistynyt. Sitten ruokaillessaan hän mässyttää äänekkäästi, suu auki, kieli ja ruoka on tipahtumaisillaan. Yäk! Juu, olen nähnyt.

Kulttuurin suurkuluttajana käyn paljon teattereissa ja elokuvissa ja se, miten myöhään tulevat pyllistelevät paikalleen, herättää minussa harmistusta. Vaikka jotkut kohteliaasti nousevat ylös, jos se on mahdollista, ei kuulu kiitoksen sanaa, ei edes ystävällistä nyökkäystä, koska eihän sitä nyt selkäpuolelta tarvitse. Muistaakseni esitys oli Martti Suosalon Luolamies-monologi. Istuin katsomossa jo hyvissä ajoin. Näyttelijä istui myös rennosto lavalla, kun väkeä päästettiin sisään. Lavalta hän jakeli ohjeita pyllistelijöille tyyliin: Ei rouva, ei noin! Kasvot paikan antajaan päin! Jotain huvittavaa hän aina keksi murjaista ja minulle tuli hyvä mieli, että muutkin vielä kiinnittävät asiaan huomiota.

Minulla ei ollut kunnianhimoa päästä mallin uralla etenemään, ne haaveet karsiutuivat onneksi jo melko varhaisessa vaiheessa. Hyvä ja onnellinen elämä on minulla ollut. Ns. pienistä asioista nauttiminen on minun juttuni. Huumoria ja iloa, ei hillitöntä bilettämistä tai suurta draama. Sitä voi katsoa vaikka elokuvissa. Kaikkea ei tarvitse kokea, voi oppia myös toisten ”erehdyksistä”.

Mannekiinikoulun jälkeen Mailis sai aika kivasti vaate-esittelijän pestejä. Minä en, mutta ei suuremmin kiinnostanutkaan. Kerran Mailis kysyi madamelta, miksi Pirkolle ei tarjota niitä töitä, johon madame: ”Neiti Koskisella on hiukset aina niin huolimattomasti.” Sitten hän heltyi ehdottamaan minua hiusmalliksi. Se oli ihan kivaa. Pääsi ilmaiseksi kampaajalle ja hiuksille tehtiin kaikkea ihmeellistä. Se pesti huipentui Kampaajien mestaruuskilpailuun Tampereella.

Mannekiinikoulu vuorostaan huipentui mannekiinikuningatarkilpailuun, johon oli pakko osallistua, mikäli mieli saada töitä sillä alalla. Sinä vuonna kilpailun voitti Kaarina Hiljander. Seuraavana vuonna Virpi Miettinen, joka kirjassaan kertoo pienehköstä skandaalista. Ote löytyy netistä haulla Mannekiinikuningatar. Oli aika kiva lukea ote tuosta kirjasta, koska siinä Virpi Miettinen kertoo yksityiskohtaisesti, mitä kaikkea koulussa opetettin. Kivoja, jo unohtuneita muistoja ryöpsähti mieleen.

Tuossa kampaajien Suomen mestaruuskilpailussa minulle tehtiin kaksi kampausta. Päiväkampaus oli kyllä minun mittapuuni mukaan enemmänkin juhlakampaus, se arvosteltiin parhaaksi. Toinen oli vanhan ajan rautakampaus, joka muotoiltiin kuumilla ”piippaussaksilla” (tekstissä käytetään termiä käherryssakset) ihan päänahkaa hipoen. Vanhan ajan piippaussakset eivät toiminet sähköllä, vaan ne kuumennettiin liekin päällä. Vähän kuumotti ja sai pelätä palaako päänahka. Ehkä kuvassa on siksi vähän kärsivän näköinen ilme. Onneksi oli taitava kampaaja. Kilpailun tuomaristo käänsi ja väänsi kiharoita ja laineita tarkasti ja tutki kampauksen hiusjuuria myöten. Toinen sija kampaajalle siitä esityksestä.

Meitä kuvattiin paikalliseen sanomalehteen

Minä kuvan keskellä raidallisessa kokouimapuvussa

Alhaalla mannekiinikuningatar Virpi Miettinen, josta myöhemmin tuli myös Miss Suomi.

Tässä kuvassa jo näkyy, että poseeraus alkaa jo vähän tympiä (toinen vasemmalla)

Tätä kuvaa nauretaan Ykkösen kanssa, kun minulla on jo tyystin kadonnut halu poseerata, ryhtikin lysähtänyt ja olen jo vähän ottanut etäisyyttä muusta porukasta.

Monsieur Eric teki minulle upean nutturakampauksen. Esiliina Essin kanssa hotellihuoneen parvekkeella.

Monsieur Eric työssään. Malli tuntematon.

Pääsimme toki rentoutumaankin. Mailis keskellä ja minä hänen oikealla puolellaan.

Yökerhokierroksella. Kuvassa Mailis oikealla, minä vasemmalla

Vuonna 1963 ei ollut ihan tavallista nuoren naisen päästä ulkomailla. Ensimmäisen etelän matkani Mallorcalle tein mannekiiniporukan kanssa. Meistä pidettiin hyvää huolta. Minulle määrättiin huonekaveriksi Essi. Hän oli mademe Vuorteen apuna matkaesiliinana. Silloin täysi-ikäisyyden raja oli 21 v. ja olin vasta 19. Olinkin melkein joutua kotiarestiin, kun tottelemattomana lähdin Monsieur Ericin matkaan hänen kampaamolleen. Hän teki minulle upean nutturakampauksen, jollaista minulla ei koskaan aikaisemmin eikä sen jälkeenkään ole ollut, vaikka kovasti yritin itse saada aikaan samanlaisen muutamiakin kertoja.

Joulukuussa 1962 Sanelma Vuorteen kuuluisimmat mannekiinit. Muistan kun Madame pyysi minua keräämään osallistujilta jonkun maksun. Minua jännitti kamalasti mennä pyytämään näiltä kuuluisuuksilta rahaa. Kun esitin soperrellen asiani, eräs näistä julkkiksista sanoi ylimielisesti: ”mitä hän höpisee”. Olin NIIN nolo. Olin aiemmin katsonut ihaillen tuota henkilöä, mutta nyt ropisi pisteet. Tuollainen väheksyntä ja nolaaminen oli yksi syy, miksi en koskaan halunnut tulla heidän kaltaisekseen – kuuluisaksi ja tunnetuksi. Siinä taisi käydä niin, että näiltä kuuluisuuksilta ei rahaa olisi tarvinnut pyytää, mutta minua ei ohjeistettu tarpeeksi hyvin.

1960 -luvulla Poppe Bergin juontamat tv-visailut olivat hyvin suosittuja. Vähän kuin Jaajo Linnonmaa nykyjään. Yhteen Poppe B:n visailuun pääsin minäkin avustamaan. Ohjelmassa oli muistaakseni muutama julkimo, jotka arvuuttelivat milloin mitäkin. Ohjelma, johon pääsin madamen vinkistä oli muistaakseni sellainen, että meitä oli 3-4 tyttöä, joista yksi oli ammattimannekiini (ei mikään kuuluisa), mutta hän teki hommaa työkseen. Me muut olimme harrastelijoita. Raadin oli määrä esittää meille kysymyksiä, joihin saimme vasta kyllä tai ei. Siitä sitten raatilaisten oli määrä arvata, kuka meistä on ammattilainen. Minullahan ei ollut kokemusta minkäänlaisesta esiintymisestä (paitsi nyt tuo mannekiinikoulu) enkä osannut edes valehdella. Televisio oli silloin vielä kovin nuori. Meillä kotona tv oli ollut vasta neljä vuotta. Taisivat heti kättelyssä olla varmoja, että minä en ainakaan ole ammattilainen. Olihan sekin kokemus.

Tuli vain mieleen millaisessa pienessä lintukodossa olemme silloin eläneet. Ja sitä ihmettelen, kun esim. Voice of Finlandissa 16 - 17 vuotiaat nuoret, jotka ovat tosi hyviä, joilla on hirveä palo laulaa, uskaltavat esiintyä niin suurelle ihmisjoukolle. Ymmärrän, miten jännittävää se on. Hurjan rohkeita ovat, kunnioitan suuresti.

Kuva ei mitenkään liity juttuun. Kävin matkalta palattuani tervehtimässä isän perhettä. Kuvassa siskokset ja  niitten veli. Itse kutomani palmikkokuvioinen neulejakku oli mielestäni ihana.