torstai 4. helmikuuta 2016

Lukumummin ahaa-elämyksiä

Olenko jo maininnut, että lukumummina oleminen on mukavaa ja haastavaa. Sitä alkaa pohtia asioita, jotka ennen olivat mielessä kristallinkirkkaina, opittuina. Nyt kun omaakin kokemusta on kertynyt, ovat jotkin asiat painuneet unhoon uusien kiinnostavien tieltä.

Nyt haasteen heitti 7-vuotias poika, joka osasi lukea kuin vettä vaan ja näytti ymmätävänkin lukemansa. Mutta, mutta poika ei pidä lukemisesta. Selvästikin aapinen oli hänelle liian helppoa ”kauraa”. Poika oli oppinut lukemaan jo 4-vuotiaana. Lyhyen tuokion aikana, emme ehtineet montaakaan sanaa vaihtaa, kun poika luki haluamansa kappaleet nopeasti ja ilmoitti sitten lähtevänsä. Selvä! Ketään ei voi pakottaa pitämään lukemisesta, eikä se edes ole tehtäväni. Pojallahan voi olla aivan muita kiinnostuksen kohteita, joista saa tekemisen riemua, mutta se jäi nyt epäselväksi. Ehkä joskus tulee tilaisuus vain jutella, tai sitten ei.

Toisenlaisen haasteen antaa lapsi, joka todella vaatii paljon aikaa oppiakseen lukemaan. Mielenkiintoista havaita, että ikä ei ole se mittari, jolla joku oppii, toinen ei. Asiantuntijat sanovat, että toiset oppivat kuuntelemalla (auditiivisesti) ja toiset näkemällä (visuaalisesti). En oikein ole varma, kumpaan ryhmään itse kuulun. Ainakin lapsena sanallisesti kirjoitettu laskutehtävä tai aineen otsikko tuotti minulle valtavan suuren haasteen ja ahdistuksen. Ainetunnilla olin ihan onneton, kun olin saanut vasta otsikon mietittyä, niin toiset lapset kirjoittivat jo toista sivua. Ihan kamalaa sellainen!

Vieraita kieliä

Nyt kevätkaudella ilmoittauduin opistomme englanninkielen keskusteluryhmään, jota ohjaa englantia äidinkielenään puhuva opettaja. Ajattelin, että voipi olla liian vaativa ryhmä minulle. Etukäteen pelkäsin nuoria, jotka nykyään jo puhuvat todella sujuvasti. Ovat käyneet vaihto-oppilaina ja koulussakin kieliä opetetaan puhumaan. Minun kouluaikana tankattiin melkein pelkästään kielioppia, joka pelotti pitämään suun visusti äänettömällä, koska ne kielioppivirheet olivat pahinta, mitä opettaja tiesi tai ainakin epäonnistuminen näkyi todistuksessa rumana merkkinä.

Voi, voi, turhaa oli sekin ennakkopelko. Ryhmä, jossa käyn on päiväryhmä ja siellä on juuri samanlaisia mummoja ja vaareja kuin minäkin. Toiset tietenkin puhuvat sujuvammin kuin toiset, mutta niinhän se on elämässäkin.

Tämä kielen opiskelu sai nyt uutta ulottuvuutta lukumummitoimintaankin. Huomasin, miten tärkeää on lukea teksti ääneen. Ensin tekstistä ei ehkä ymmärrä mitään. Sanat osaa jotakuinkin lausua ääneen, mutta sisältö jää hieman epäselväksi. Toisto on avainsana. Tietoinen keskittyminen ja sanojen kuunteleminen avaa myös kanavat ymmärrykselle. Pelkkä kirjainten tuijottaminen kun ei sitä ymmärrystä saa mitenkään aikaiseksi.

Kun opettelee lukemaan, kannattaa valita itseään kiinnostavia tekstejä. Silloin lukeminen on kivaa.

Tässä männä päivänä Kuopukseni laittoi linkin englanninkieliseen teksiin, Miksi tomaatit eivät maistu. Harrastelijapuutarhurina ja intohimoisena tomaatin ystävänä polotin koko pitkän teksin ääneen. Yllätyksekseni ymmärsin sisällön.

Elokuvakerhossa saamme näytettävistä elokuvista kirjoitetun arvostelun paperilla. Joskus paperin toisella puolella on myös arvostelu englanniksi. Oujees! Nykyään luen senkin kotona ääneen.



Kansakoulussa, silloin kauan sitten, lapsilla oli muistokirjoja, johon lapset ja opettajat kirjoittivat muistolauseita ja liimasivat sopivan kiiltokuvan. Tämä laulunopettajan muistokirjoitus on ollut mielimuistolauseeni. Opettajan kaunista käsialaa ihailin kovasti. Muistokirja oli pitkään ”kadoksissa”, mutta verkkokalvoilleni oli piirtynyt tuo lause ja juuri tuollaisena sen muistin. Ja oikeasti: Oppia ikä kaikki!