Mistäkö tietää tulleensa vanhaksi?
No, en viitsi edes mainita peiliä. Tällä kertaa radiossa soitettu
Eppu Normaalin Voi kuinka me sinua kaivataan,
sai muistojen vyöryn aikaan.
Elettiin 80-lukua. Olin keski-ikäinen,
eronnut ensimmäisestä miehestäni ja muuttanut Esikoisen ja
Kuopuksen kanssa kerrostalon 5. kerroksen kolmioon. Tytöillä oli
omat huoneet ja itselleni järjestin suureen olohuoneesen mukavan
makuusopen. Hyvän mallinen asunto kaikenkaikkiaan siihen
elämäntilanteeseen.
Esikoisen poikaystävä piti
räiskäleistä, mutta aina ne loppuivat kesken. Kerran päätin
tehdä niin suuren lettutaikinan, että kasvava nuorukainen saisi
kerrankin tarpeekseen. Poika söi ja söi hyvällä ruokahalulla.
Viimein sai sanotuksi: ”Pirkko, ethän tykkää huonoa, mutta en
enää jaksa?” Tulipa sekin testattua, että poikien vatsat eivät sittenkään ole
pohjattomat, vaikka niin olin luullut.
Eppu Normaali ei mitenkään ollut
keski-ikäisen täti-ihmisen mielimusiikkia, mutta nuorison myötä
olen tykästynyt moneen muuhunkin biisiin, jotka eivät heti ole
kolahtaneet. Usein keskustelu on vaikuttanut asennevammaani musiikin
suhteen ja miksei toki muutenkin. Nuorelta hyvät perustelut ja johan
olen alkanut kuunnella musiikkikappaletta ihan toiselta kantilta.
Niin helppoa on minun mieleni kääntäminen.
Esikoinen lähti isänsa ja siskonsa
kanssa muutamaksi viikoksi tervehtimään vaihto-oppilasvuotensa
ystäviä ja kiertämään Pohjois-Amerikkaa. Kerran soi ovikello ja
Esikoisen poikaystävä seisoi ovella onnettoman näköisenä.
”Pirkko, saanko tulla hetkeksi istumaan Esikoisen huoneeseen?
Minulla on niin ikävä.”
Sittemmin tästä Esikoisen
poikaystästä tuli Ensimmäinen Vävykultani. Viettävät kohta
yhteisiä 100-vuotis syntymäpäiviään, yhteiseloa on heille
kertynyt yli 30 vuotta.
