Hannu Mäkelä: Isä
Vuosi on vasta alullaan ja olen
tavoistani poiketen lukenut kirjan. Tykästyttyäni kirjailijan
tyyliin, luen mielelläni hänen muitakin teoksiaan, jos lukemiselle
jää aikaa. Vuorossa oli Hannu Mäkelän Isä. Koskettava kirja
vaikeasta isä-poika-suhteesta.
Koen Hannu Mäkelän kohtalon jotenkin
läheiseksi, vaikka se on ollut kovin erilainen kuin omani. Toki
tuttua samaistumista löydän kirjasta yllättävän paljon, muutamat
kohtaukset ja ajatukset kuin omiani, avioerolapsi, Kallion kasvatti,
jolla yhteys maalaiselämään, nykyisin jopa oman kasvimaan haltija.
Vaikka suhde isään on ollut etäinen
ja masentava, Mäkelän pohtiessa omaa suhdetta läheisiinsä häntä
kaivaa tunne, että isä elää kuoltuaankin jossain lähellä. Oman
isän löytyminen itsestään, syvältä sisältään aina
kasvonpiirteitä myöten on tunne, joka kalvaa. Ajatukset, teot ja
niiden seuraukset, jotka ovat tuottaneet tuskaa, siirtyvätkö ne
tahtomattamme jälkipolville? Voiko pahojen asioiden ketjun
katkaista?
Suhde isään on kahlinnut Mäkelän
ajatukset tilaan, jonka hän on lapsena kuullut ja tietyllä tavalla
käsittänyt, ei aina ehkä ihan oikeinkaan. Kirjassaan hän yrittää
ymmärtää isäänsä ja tämän käytöstä, mutta ei löydä
suhteesta hyvää kuin ajoittain, kunnes tulee seuraava ikävä
muisto.
Voiko ihminen muuttua? Voiko ihminen,
joka on kokenut lapsena saaneensa isältään vain negatiivista
huomiota ja arvostelua, muuttua itse avoimeksi, ymmärtäväksi ja
hyväksyväksi vanhemmaksi ja kumppaniksi.
"Voisinhan myös minä siis
muuttua? Voisinko! - Mäkelä! Koskaan ei voi olla liian vanha?
Eihän? Entä muilla, miten muilla on?", kysyy kirjailija.
Mikä minä, vallaton mummeli, olen
antamaan neuvoja! Annan kuitenkin: Katkeruus, kauna ja negatiivisuus
syövät ihmistä. Kun päästää ne menemään, antaa anteeksi,
armahtaa, katsoo peiliin ja oppii hyväksymään omat ja läheisen
virheet voi tilalle löytyä rakkautta, tasapainoa ja iloa. Huumori
on myös oiva höyste ihmissuhteissa. Koskaan ei ole liian vanha
oppimaan ja muuttumaan, jos itse haluaa. Senhän Mäkelä jo
tiedätkin!